Joulua

Mehän emme ole viettäneet oikeasti joulua enää vuosikymmeniin, viimeksi kai silloin kun lapset olivat vielä kotona. Ystävien kanssa on juotu joulukahvit ja siinä se. Nyt kaikki ystäväni ovat kuka missäkin maassa. Tänä vuonna en ole edes koristellut kotiani mitenkään. Viime vuoden koristeet keräsin pois vasta huhtikuussa, jouduin nimittäin lähtemään äkisti Suomeen. Äitini nukkui pois heti joulunpyhien jälkeen ja siellä vierähti aikaa. Tänä vuonna sytytän vain kynttilät äitini muistolle.

Kiitokset teille kaikille, jotka olette seuranneet mukanani elämässäni ja blogimaailmassa. Teille kaikille toivotan näin yhteisesti

OIKEIN HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA! 

Bloggailusta - asiaa ja sen viertä

Laura Algeria lapsiperheen silmin -blogista lahjoitti minulle tällaisen tunnustuksen. Kiitos siitä! Blogeissa kiertää näitä vähän väliä ja olen vuosien saatossa vastannut useampaankin. Katsotaanpa miltä tällä hetkellä tuntuu...





Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi


23.12.2007 kirjoitin eka vuodatuksen upouuteen blogiini: huomio, huomio, luuni liikkuvat täällä. Eli kai sitten olin huomionhakuinen. Silloin kaikki ystäväni olivat kaikonneet maasta kuka minnekin ja tunsin oloni vähän orvoksi, joten keksin ruveta kirjoittamaan blogia algerialaisesta elämästä. Se korvasikin mainiosti ystävien puutetta ja samalla voin pitää yllä suomen kielen taitoani. Olin aivan innoissani, kommenttiloota täyttyi ihanista kommenteista, aika kului vähän liiankin rattoisasti.
Kolme vuotta myöhemmin, joulukuussa 2010 sanoin, että liikkuvat ne vieläkin, luut, joten kuten. Mietin osaisinko vielä olla kokonaan bloggaamatta. Siinä sivussa aloitin toisen blogin, Kukasta kukkaan, johon keräsin algerialaisia kasveja. Seuraavana vuonna löysin mukavia taiteen harrastajia ja aloitin raapustella aikani kuluksi kuvia minäkin  Sirokon silmään. Vuonna 2012 siirryin  jatkamaan Vuodatuksesta Bloggeriin. 
Nyt yhdeksän vuoden jälkeen luut alkavat rapista, into on alkanut hiipua. Tuntuu, että olen jo kaiken sanonut ja kuvannut eikä mitään sanottavaa saati sitten  julkaisemisen arvoista enää synny. Mietin, jos hikisesti yrittäisin vielä vuoden niin saisin 10-vuotisen täyteen. En haluaisi luopuakaan. Tämmöisille ihmisille on nimikekin, kehäraakki.

Tässä siis mennään. Aihevalikoimani on jo loppuun kaluttu ja  tasokin on nykyään tällaista...
 

 Arki. Meillä on kananmunat ruskeita ja niitä myydän violetissa kennossa à 30 kpl. Ihan varmasti kaikkia kiinnostaa. Tänään tein niistä chakchoukaa.

Puutarha. Viimeiset mandariinit on juotu. Granaattiomenapuussa pesii bulbuliperhe (kuvassa ei ole niiden kolmio vaan ruoka-aitta). Ruusunkiulukat eivät punastele missään vaiheessa vaan mustuvat. Ja kappas, minulla on karvainen juorukin.

Harvemmin enää matkustellaankaan missään. Luontoretketkin rajoittuvat pääasiassa edellisen postauksen puistoon. Se on niitä harvoja paikkoja, missä koiria voi vielä juoksuttaa vapaana. Viikon sateiden jälkeen 'järvikin' on alkanut täyttyä.

 Oi, puistoon oli myös ilmestynyt riveittäin roskakoreja. Hienoa!

 Paitsi, että suunniteltu kai vain kesäkäyttöön. Niissä ei ole kantta eikä  pohjassa  reikää, sateiden jälkeen roskat kelluvat. Toki niitä voi silloin hyödyntää selfien ottoon.

 Eläinkuvaajanakin olen onneton, kuvavarastoissani näyttää olevan pelkkiä raatoja. Tässä mangustin raato.

Koirat sentään ovat eläviä. No niin, lähdetään, hypätkää takakoslaan!

Elikä mitä ohjeita sitä voisi enää antaa aloittelijoille. Melkein jokainen kirjoittaa blogia omista tarpeistaan lähtien, oli aihepiiri sitten mikä hyvänsä. Ihmisillä on tarve jakaa tietojaan ja tunteitaan, lukijat valitsevat itselleen mieluiset. Meitä on moneksi. Itse arvostan myös sitä, että kommenteihin vastataan, tietty vähän blogin aiheesta riippuen. En ole raaskinnut poistaa vanhaa blogiani osaksi siksi, että sieltä kommenttilootasta löytyy todella mielenkiintoisia kommentteja ja keskusteluja, niitä on kiva aina välillä palata lukemaan. Kiitos suuresti niistä!

Nyt olen seurannut blogeja niin harvakseltaan, etten tiedä kuka tämän on jo saanut, joten jätän  jakelun väliin. Itse kukin saa toki miettiä omaa bloggaamistaan ihan vapaaehtoisesti, kaikki ovat merkin ansainneet.

Avataan lähiaikoina

Ehkä kerran kuussa edes pitäisi saada aikaiseksi jutun poikasta, joten aletaanpa leikkiä toimittajaa. Paikallislehtemme kirjoitti suurin otsikoin, että pian lähiaikoina avataan meidän tuleva ulkoilu- ja huvipuistomme, jota on rakennettu jo kolme vuotta.
Hm, hyvä että on tämä blogi, jonne olen silloin tällöin päivittänyt töitten edistymistä. Eukalyptusmetsäni nimittäin kaadettiin jo vuonna 2010 ja heti saman tien alettiin rakentaa aitaa ympärille. Alue on 65 ha, joten kyllä siinä vaan aitaa saikin rakentaa eikä kukkulainen maasto mitenkään helpottanut työtä, mutta aita tuli ja sen jälkeen alkoivat bulldozerit ja betonimyllyt jyllätä oikein toden teolla.

 Paikallislehden toimittaja ei varmaan itse ole käynyt paikalla, joten päivitämme hänen tietonsa. Me nimittäin käymme joka viikonloppu ulkoilemassa alueella, niin kauan kuin vielä pääsemme ilmaiseksi sisään. Tulkaapa mukaan!
Katsotaan mitä sieltä sitten pitäisi löytyä... 

Polkuja vaeltajille. Kyllä, kukkuloille raivattiin muutama vuosi sitten kilometritolkulla teitä ristiin rastiin, joten käveliöille riittää baanaa. Tämä nousu on oikeasti tosi jyrkkä ja pitkä, vaikka kuvassa näyttääkin loivalta, siinä saa parempikuntoinenkin pulssinsa nousemaan. Jos tiet jätetään tähän kuntoon, niin käy kuten muutamille on jo käynyt, kasvavat umpeen. Paitsi ne isommat autobaanat, niitäkin riittää, sillä eihän annabalainen kovin helposti kauas kävele.

Penkkejä. Kyllä vain, niitä on ainakin 20 metrin välein betoniin juntattuna. Jaksavat väsyneetkin penkinvälin verran kävellä. Siitä on myös mukava silmäillä ohikulkijoita, kuinkas muuten. Penkkejä ei kyllä ole kuin alkumatkassa, pidemmälle jaksavat jaksavat lepäämättäkin.
Puistoon pitäisi tulla myös osittain aurinkoenergialla toimiva  valaistus. Tarkoittaakohan se niitä led-valaisimia, siinä kyllä säästettäisiin sähköä, aurinkoa ei täältä puutu.

Sanitaatio.  Ainakin suurempiin sadevesivalumiin on varauduttu. Emme ole vielä päässeet seuraamaan verkoston toimivuutta, talvisateita vielä odotellaan. Osasta hiekkateitä on tosin jo penkereet ehtineet valua rinnettä alas.

Projekti on tarjonnut työtä monelle. Tämä työmies on ilmeisesti saanut tarpeekseen ja hypännyt housuistaan.

Leikkipaikkoja lapsille.  Bongasin kaksi. Kumpikin tarjoaa jännitystä ainakin vanhemmille, jos liikaa niin voi katsella vaikka tahmahirvenjuuren kasvua.

Viheralueita ja kukkaistutuksia. Aivan korkeimman kukkulan laelta löytyy tämmöinen rakennelma. Toinen pää on kivestä ja siinä lukee kivikirjaimin Annaba. Mennä keväänä olivat tuoneet toiseen päähän valmisnurmikkoa, joka ihme kyllä oli vihreää vielä syksylläkin. Puitakin oli istutettu vallin päälle.  Ja mitä sitten vallin takana....

Pitkään on mietitty mikä tähän voisi tulla. Lehtijuttu paljasti, että kyseessä on järvi. Luitte oikein. Pelkkä asennoitumiskysymys.  Odotamme jo malttamattomina puiston avaamista. Ei kyllä näytä siltä, että tämä järvi lähiaikoina lainehtisi.

Muita istutuksia ei vielä näkynyt, paitsi tämä sieni, joka kasvoi ihan omia aikojaan.

Jättimäinen akvaario.  Siitä ei kyllä vielä näkynyt merkkiäkään, ellei sitten tähän kohtaan. Lähiaikoina.

Eikä ne hupapuiston puolen karusellit,autoradat sun muut värkit ja ravintolat vielä kovin valmiilta näyttäneet nekään lähiaikoina nautittavaksi. Sadat kukkaruukutkin ovat vielä tyhjillään.

Flamingot odottavat pinkkiä väriä - ja vesialtaansa valmistumista.

Portinvartijanorsut sen sijaan ovat jo valmiina toitottamaan tervetulleeksi. 

Tässä ei siis ollut tarkoituksena arvostella keskeneräistä työtä vaan  jutun pointtina oli selvittää mitä tarkoittaa pian lähiaikoina. Aika on kovin suhteellinen käsite eri puolilla maailmaa. Veikkaisin, että tällä näkymällä lähiaika ei ainakaan ole yhtä lyhyt kuin siellä pohjoisessa.

Bonukseksi kuvasin elävää lehmää :)

Pullisteleva torni

Luulin ensin optiseksi harhaksi, mutta ei, kyllä se oikeasti pullistelee. Annaban korkein torni, 20 kerrosta ja pari maan allakin. Valmistui pari vuotta myöhässä suuren kritiikin saattelemana. Paikalla oli nimittäin 1603 haudatun pyhän miehen mausoleumi. Joskus pyhiä on ollut seitsemänkin, mutta kuusi muuta hautaa on häväisty jo aikaisemmin, eikä tästä viimeisestäkään enää ollut kuin rauniot jäljellä.
Annabassa näitä historiallisia muistomerkkejä on tärvelty ja tuhottu surutta ihan omin voimin, vaan auta armias jos joku ulkopuolinen niitä tulee tuhoamaan. Suuri haloo nousi myös, kun perustuksia kaivaessa löytyi kolonialismin aikainen joukkohauta.
Kaikista kuolleista huolimatta torni jatkoi sitkeästi nousuaan ja siinä se nyt on,  Annaban ensimmäinen kansainvälinen hotelli Sheraton. Avajaiset olivat muutama päivä sitten.

Näyttää  soikiolta joka puolelta katsottuna, mutta kolminurkkainen se on piirustusten mukaan. Nykyajan pyramidi.

Nämä kaksi viimeistä kuvaa pöllin suunnittelijan sivulta, niistä niin hyvin näkee, miten rakennus  kukkulaltaan hallitsee kaupunkiamme. Kyllä nyt kelpaa. Tervetuloa vaan turistit! Uima-allas on ulkosalla, talvella voi olla vähän viileää..

Nettifriikin reseptejä

Tervetuloa Algeriaan! Täällä ei saa mitään valmisruokaa, kaikki täytyy ihan itse värkätä. Kauhiaa, totuin jo Prisman tarjontaan. Sitä muistellen tehdäänpä sitten se perinteinen suomalainen kaalilaatikko.

Ensin otetaan naudan jauhelihapaketti pakkasesta ja koska on kiire nettiin,  upotetaan se kattilaan kuumaan veteen sulamaan. Liha pidetään siis pakastepussissa eikä suinkaan heitetä paljaaltiis veteen, kuten kälyni joskus teki ja ihmetteli miksi se liukeni lähes olemattomiin.

Sillä välin laitetaan hautumaan silputtu kaali ja minä rehuystävällisenä enkä niin perinteisenä suomalaisena raastan mukaan pari porkkanaa ja nauriin. Sipulia meillä ei sattunut olemaan.
Toisella kädellä laitetaan riisit kiehumaan.

Riisin ei tarvii olla näin hienosti pakattu vetoketjulliseen pussiin,minäkin  käytin vain Ben-sedän valmispussia, koska sitä ei tarvitse vahtia. Sen kypsyessä ehtii vaaratta surffailemaan netissä. 

Sitten vaan sekoitetaan rehut ja riisi keskenään, listätään loraus siirappia, ripaus suolaa ja aimo hyppysellinen yrttimaustetta. Laitetaan vuokaan ja kaadetaan munamaito päälle. Ei kun uuniin ja takaisin surffailemaan. Munakello viereen.

Kun kello soi, on laatikko lähes kypsä. Sitä maistaessa löydetään kattilaan kätketty, sulanut jauheliha. Laitetaan se jääkaappiin, ehkä mies keksii sille käyttöä.

Kasvisruoka onkin paljon nykyaikaisempaa. Ihan syötävää, ei vaan parane tarjota täkäläisille sukulaisille.

Suomi-lomailua

Hups, onpa tullut pidettyä blogilomaa ja lähes tulkoon nettilomaakin. Mitä nyt viranomaisten kanssa pakkopullaa on tarvinnut yrittää.  Sen jo ehdin todeta, että puhelimella on turha yrittää mihinkään, kaikkein vähiten verotoimistoon, nopeimmin selviää käymällä paikan päällä - eikä sittenkään tuloksista voi olla varma.  Plussaa kuitenkin poliisille, passin uusiminen ei helpompaa voisi olla. Postikin on niin tarkka, että vaikka postiosoitteeni olen antanut niin epäillä pitää sitäkin. Onneksi saman sukunimisiä on Suomessa vain kolmessa osoitteessa, niiden kesken sitten arpoivat minun postini.
Ai niin, ja jos ei omista älypuhelinta Suomessa nii.... mitäh, eikö sulla ole appseja, ei sitä tai tätä - ei kuulkaa ole, olen aika out älyn suhteen.  Mutta opin sentään käyttämään lippuautomaattia.

Ja mihin se loma sitten onkaan hurahtanut? Helsingissäkään en ole ehtinyt käydä, vaikka se tuossa vieressä onkin. Onneksi on kuvia, että muistaa mitä on tullut tehtyä....

Luontoiltu on ainakin Tuusulan Ruotsinkylässä...

 

metsä löytyi helposta...

´Paratiisikin lopulta. Oli kyllä hyvin kätketty.

 Toinen luontoretki suuntasi Nurmijärven Nukariin, seuraten kaunista koskenjuoksua,

Vanhantammenkoski, jos oikein muistan. 

Tässä kävellään jo vähän kauempana, Vääksyn kanavan reunamilla.

ja jatketaan Pulkkilanharjua pitkin...

Sysmään asti. Vain toteamaan, että sysmäläiset eivät tiedä missä heidän Pyhän Olavin kirkkonsa sijaitsee, vaikka se on ollut paikallaan jo 600 vuotta. Hänkin, joka luuli tietävänsä, neuvoi päinvastaiseen suuntaan.Melkein sitä luuli  jo seonneensa savolaisiin kiemuroihin. 

Sysmästä pääsi sutjakasti Hartolan kuningaskuntaan.Siellä on oikein kuninkaallinen linnakin.

Linna on tosin hotellina. Ja alunperin se on ollut Ekon kartanon navetta, kauniisti uudistettu. Linnan pihalla odottelee prinssiään peltitöistään tunnetun taiteilija Joakin Sederholmin Istuva tyttö. 

 Jos vielä ymmärrän näitä numeroita, niin Linnan ensimmäinen kivi on muurattu 1776 ja viimeinen 1990.  Meniköhän oikein?

Hartolassakin on kauniita luontopolkuja, vaikka riippusiltaa Tainionvirran yli (tällä polulla tavattiin sattumalta Linnan omistajakin)...

 

 ja kaarisillan kautta takaisin. Vettähän ei Suomesta puutu, upeita koskimaisemia täälläkin. 

Lisää vettä, tällä kertaa etelämpänä.  Salossa markkinoilla.  

Kesän huimin kokemus Sipoossa Talman kiipeilypuistossa.  Voi miksi näitä ei ollu minun nuoruudessani!  Nyt jouduin jännäämään pikkunaperon pärjäämistä niska kenossa, kolmannella tasollakin natikan pää vielä kesti mutta pituus ei enää riittänyt ja pelastuspartiotakin tarvittiin. Hui sentään! 

Fyysistä urheilua tämäkin. Varastojen lajittelua kierrätykseen ja kaatopaikalle. Kolmen talon jäämistöt jälkipolville setvittäväksi, hupia vielä ensi kesäksikin. Olisi viisasta aloittaa omien tavaroidenkin setviminen jo nyt kun vielä on suht voimissaan. 

Vanhojen valokuvien läpi käymistä 30-luvulta lähtien. Onneksi alussa ei vielä paljoa kuvattu, uudempina aikoina sitäkin enemmän. . 

Huh. Lepoa ja nautintoa Järvenpään Rantapuistossa, Tämä kuuluu ehdottomasti kesään. Maiskis!

Ja nyt olenkin jo kotona Algeriassa, missä kesä jatkaa vielä kulkuaan. Vihreydestä ei tietoakaan, happea saa haukkomalla haukkoa,  tulee ihan ikävä suomalaista raikasta ja helposti hengitettävää ilmaa. Palailen nettimaailmaan vähitellen ja toivottavasti intoa riittää bloggailuunkin, ainakin blogikierrokselle lähden lähiaikoina katsomaan mitä te muut olette tällä välin puuhanneet.

Oikein mukavaa syksyä sinne!

Kirjahaaste

Ritalta sain haasteen vastata kirjakysymyksiin. Lukemiseni rajoittuu nykyään lähinnä kesälomiin Suomessa, kiitos sikäläisten kirjastojen, mutta katsotaan mitä tästä haasteesta saan levitettyä… 
 
Kirja, jota luen juuri nyt
 

Tai jonka luin viimeksi, sillä tällä hetkellä en lue varsinaisesti mitään, selailen kyllä useitakin Annaban historiaan liittyviä teoksia.  Norjalaisesta Nesbosta löysin vinkin alun perin Tuulan blogista, ja viime kesänä taisin lukea kaikki Nesbot, mitä kirjastosta löytyi. Isänsä pojan ostin matkalukemiseksi maaliskuussa, muuten en enää kirjoja ostakaan. Kirjamakuni vaihtelee ajoittain ja laidasta laitaan,  viime vuosina olen ahminut lähinnä jännityskirjallisuutta, oma elämäni on kai liian tylsää. 

Kirja, josta pidin lapsena. 
 
Voi voi, kaikista. Luin kaiken minkä käsiini sain - jo ennen kuin opin lukemaan  :)
Harmitti niin, kun isosisko ja isoveli saivat aapiset koulusta. Lopulta tätini osti minulle oman aapisen ja aapiskukko muni sen väliin silloin tällöin pipareita - siitä jäi ikuinen pahe, tykkään edelleenkin napostella lukiessa.
Ensimmäinen oikea oma kirjanen (jonka nimeä en muista, mutta se ei ollut vielä Hanhiemon lipas) oli tietenkin elämää suurempi juttu.  Se alkoi lorulla, jonka kyllä muistan vieläkin ulkoa:

Katsos pikku Elliä:
hän syö kauravelliä
ja ihan yht'äkkiä
peljästyy hämähäkkiä,
jolla oli pelkästään
ikävä olla yksinään
ja siksi tuli katsomaan
mitä söi Elli tuolillaan. 

Se on Kirsi Kunnaksen runo, mutta sen opin vasta paljon myöhemmin. 


Viisikot ja Tiina-sarja olivat jossain iässä suosikkejani. Samaistuin niin satasella Tiinaan, vahinko että yhtään Juhaa ei kylän kakaroista löytynyt.
Maalla ei minun lapsuudessani usein lapsille ostettu kirjoja, joten koulun kirjasto tuli luettua läpikotaisin ala-asteiässä. Koulun kirjasto toimi samalla kyläläisten kirjastona, joten tuli luettua paljon aikuisillekin tarkoitettuja kirjoja, pelkän lukemisen ilosta.

Kuvassa 1961 painettu ranskalainen versio Seikkailujen linnasta, joka Ranskassa on laitettu Mystery-sarjaan kuuluvaksi, mutta joka siis alun perin on Adventure-sarjaan kuuluva.







Kirja, joka jäi kesken

Algerian levottomuuksien alkaessa 80-luvun lopulla Ranskan kulttuurikeskus Annabassa lopetti toimintansa ja perin heidän kirjastostaan suuren kasan vanhoja kirjoja, lähinnä lastenkirjoja. Niiden joukossa oli tämä Thomas Mannin Taikavuori, painettu 1947.    Monta kertaa olen sitä aloittanut, mutta en ole jaksanut jatkaa, pitäisi kai kokeilla suomeksi. Mutta syytän siitä nettiä. Jos sitä ei olisi keksitty, lukisin mitä tahansa paremman puutteessa.


Kirja, joka teki vaikutuksen
 
En tiedä tekeekö mikään kirja enää kovin  suurta vaikutusta. Aika pienenä lapsena löysin vanhempieni kätköistä meriseikkailua käsittelevän kirjan, oikeammin löytöretkeä.  Kirja aukaisi silmäni ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan ja herätti valtavan kaukokaipuun. Minulla on vieläkin silmieni edessä mielikuvia kirjan tuottamista visioista, myrskyistä merellä ja oudon maailman ihmisistä. Se varmaankin herätti kipinän matkustamiseen, sellaisen pois-kipinän, josta toinnuin vasta aikuisena täällä.  Rakastan edelleenkin uusien paikkojen löytämistä, mutta matkustaa en itse viitsisi. Tässä kohden netistä on suuri hyöty.
Löysin kirjan talvella siivotessani vanhempieni asuntoa – ja kääk, siivosin sen kiertoon muiden kamojen ohella! Ei tainnut olla järki kokonaan tallella sillä hetkellä. Nyt en enää yhtään muista mikä oli kirjan nimi. Mutta Kon-Tiki kuului samanlaiseen lukukokemukseen, joten napsautan sen tähän.
 Kuvassa ranskalaisena kuvitettuna versiona vuodelta 1951.

Kirja, johon palaan uudelleen
 
Tjaa, pitäisi lukea uudestaan koko kirjahyllyni, niin on jo kaikki unohtunut. Kohta varmaan riittää yksi kirja, sitä voisi sitten lukea uudestaan ja uudestaan aina uutena eikä edes olisi väliä mistä kohtaa alkaisi.

Tuo Kolme miestä veneessä on joskus Pariisin välilaskun aikaan tipahtanut muististani Seine-jokeen. Olen päättänyt sen sieltä onkia ja palauttaa takaisin Thames-jokeen. Kirjan  huumori miellytti, se onkin ainoa asia, mitä siitä muistan. Ehkä palautuu jotain mieleen kun uudelleen aloitan. Kirjan olemassaolokin palautui mieleeni telkkarista nähdyn elokuvan Comme un avion jälkeen, veneretki sekin. Selvä vinkki siis lukea tuo kirja uudestaan.
Romain Garyn kirjoihin palaan aina vain uudelleen. Niiden hienovarainen huumori ja kielikuvat ovat jotain, mikä näköjään on vaikea kääntää. Maailman suurin pettymys oli lukea Tästä eteenpäin matkaliput eivät kelpaa suomeksi.  Niin se vaan on, että alkuperäiskielellä pitäisi ainakin jotkut kirjat ymmärtää.  Vaikka vanhemmiten muuten olenkin ruvennut lukemaan mieluiten äidinkielelläni. Englanninkielinen pokkarihyllyni ainakin saa rauhassa pölyttyä.