Öljyä rattaisiin

 

 
Vihdoinkin! Kaupunkimme on siirtymässä tietotekniikkaan! Siis ihan kohta voi olla henkilötiedot koneella ja vaativammankin asteisen virkatodistuksen voi(si) saada asuinkunnastaan eikä tarvi sitä lähteä anomaan  synnyinpaikaltaan. Puhumattakaan muista virallisista papereista, joiden jonottamiseen ja odottamiseen kuluu aikaa muutamasta tunnista muutamaan kuukauteen. Käteen saattaa saada lopulta käsinkirjoitetun lomakkeen, hyvässä lykyssä kopion kera,  kalkeeripaperilla saatu aikaan se ihme.  Kuka vielä muistaa kalkeeripaperin... niitä käytetään täällä kaikissa virastoissa, missä vaan lomakkeita tarvitaan. Lomakkeetkin kyllä ovat aika usein loppu, krooninen paperipula.

Yleensä papereissa on vielä virheitä, joiden korjaamiseen kuluu muutama kuukausi lisää. Minunkin mieheni on sinnikkäästi kirjattu siviilisäätyyn naimaton, mutta sehän on oma vikamme, kun emme silloin ammoin jaksaneet juosta pääkaupungin ulkoministeriössä kirjauttamassa itseämme. Algerian lähetystö ei sitä hommaa hoida, vaikka heidän kirjoissaan olemmekin Suomessa vihitty pari ja virallisen perhekirjan omistajia. 
Vähän kyllä ihmettelen, miten mieheni viimeisessä virkatodistuksessa siviilisäädyksi oli muutettu  eronnut. Olenkohan missannut jotain? Vai onko jo sen verran vanha mies ettei voi olla enää naimaton. Seuraavassa minut kai sitten jo kolkataan hengiltä ja saadaan merkintä leski.
Toisilla taas eroaminen voi olla hankalaakin.  Eilen laukkukaupassa eräs herra kertoi, että hänen paperissaan oli merkitty aviopuolisoksi hänen appensa. Kesti viisi kuukautta, että sai eron appiukostaan, vaikka lain mukaan moinen liitto ei täällä edes ole sallittu. Näitä byrokratian helmiä kyllä riittää, ei tule puheenaiheista pula.

Mutta oottain aikaa parempaa. Saadaanhan me jo 3G-verkkokin, Annabaan luvattu kolmen vuoden sisällä. Ja kuulemma ensi vuonna voisi ehkä jo maksaa nettilaskunsakin netin kautta! Jee!

Kunhan ei valuisi tarpeelliset öljyt hukkaan...

Kun ei ole parempaakan tekemistä..

 - Hei, odota Tina... Mitä ne puhui itsenäisyyspäivästä, itsenäisyys, mitä se on?
- Sitä ettei ole kenenkään hihnassa, niin kuin me nyt, ollaan vapaita.
-  Se on sitten vain kerran viikossa, itsenäisyyspäivä.
- No muun aikaa ollaan sellaisia näennäisiä itsenäisyyksiä. Täyshoito ja silleen.. ei huono juttu ollenkaan.

- Tuu kattoon! Mä löysin vapaan puun!
- Hölmö! Kaikki puut on vapaita..
- Ai tää ei oo kenenkän?  Kastelenpa vähän... nyt mä omin sen, se on MUN.

Kukkuu!

Grrh.. sainpas kiinni. Hei missä sä oot, täähän on tyhjä.. 

Kyllä mä vielä sut saan kiinni...

Auts, hyppäsin ohi... 

Juan, sä oot toivoton... anna kun mä autan sua 

No niin, räkäistä hommaa, mutta saatiinpa se lannistettua.

 

Huhuu, meri on täällä, tänne päin! 

 Mahdollisuuksia... 

 

Mun rinkeli, tätä et ota! 

  

Etkä mun piippua, oisko antaa tulta.

En mä nyt ota mitään, hei hei!

Yksi salamatkustaja silti paljastui, onkohan uinut pohjoisesta asti.

Mistä jäin paitsi

Olisi ollut mahdollisuus päästä miesten matkassa vuoristorataan kokemaan korkean paikan huikeaa tunnetta ylätasangolle. Tuonne vuorenhuipun tasanteelle, missä puolen miljoonaa ihmistä asuu Algerian kolmanneksi suuremmassa kaupungissa Constantinessa. Päivän reissu. En mennyt. Ja miksi en mennyt?
Siksi että Algeriassa ei vielä ole keksitty yleisiä vessoja edes huoltoasemille eikä tuolla matkalla liiemmin kasva pusikoitakaan. Olen kyllä nähnyt täkäläisten naisten tienvieressä  levittelevän kaapujaan ympyrään, että joku hätäinen voisi piipahtaa näin rakennetussa huussissa, mutta enpä kyllä olisi ilennyt pyytää lähes tuntemattomia miehiä minulle sellaista rakentamaan. Viimeksi olen käynyt Constantinessa parikymmentä vuotta sitten, edesmenneellä apellani oli siellä asunto, joten oli aina kyläpaikka tiedossa. Nyt tyydyin lähettämään mieheni matkaan vain kamerani, mutta näköjään kuvaaminen ei ollut miehillä pääosassa.

Yllä olevasta kuvasta voi lopusta päin lukea, että edellä ajava auto on rekisteröity Constantinessa (25) vuonna 1999 (199), ensimmäiset numerot ovat varsinaista tunnusta. Täällä siis nuo tiedot eivät ole mitenkään salaisia. Heti tunnistetaan ulkopaikkakuntalainen, jos töpeksii liikenteessä, ja varsinkin vuosilukuja on hauska seurata.  Jokaisella kaupungilla on omat tunnuksensa, Annaban autot kulkevat numerolla 23. Sama luku on myös postinumerossa esim. Annaba 23 000, viimeinen numero vaihtelee postitoimiston mukaan.

Kuvien laadussa ei ole kehumista, liikkuvasta autosta otettu ja vettäkin satoi, onneksi ei lunta. Ihmettelen miten tuolla talvella pärjäävät lumen kanssa ja kesärenkailla..

Siellä kierretään vuorta ympäri, ympäri, ylemmäksi ja ylemmäksi... 

välillä kallion läpikin... 

Kaupungin halkaisee Rhumelin rotko ja puoliskot yhdistää toisiinsa seitsemän siltaa, joista kai pari taitaa olla tällä hetkellä autoliikenteellekin kunnossa ja yksi kävelysilta. Uusi moderni viaduc on vielä rakenteilla.  Tuon sillan korkeudelta on pudotus 175 metriä. Huikea tunne kun siellä kävelee. Se onkin itsemurhakandidaattien ykköspaikka.

Asukkaita on tuolla kalliolla ollut jo 30 000 vuotta sitten, seinämässä on luolia luolapiirroksineen todistamassa
menneistä eläjistä. Turvallinen paikka tietysti, ei ihan heti pääse vihollinen yllättämään, vaikka onhan se vallattu moneen otteeseen pitkän historiansa aikana.

 

No niin, ovat päässeet ylös asti (ei ollut meidän automme matkassa), vielä sillan ylitys...

siitä oikealle

 

ja tullaan kaupunkiin, joka ei suuremmin eroa muista täkäläisistä. Kapeat kadut, paljon autoja ja jalankulkijat siellä seassa.  En jäänyt paitsi kuin tulotien hienoista maisemista ja sillalla kävelemisen huikeasta tunteesta, kun tuuli tuntuu vievän mukanaan pilviin.

Sateenkaaren alla

Käveltiin huomaamattamme sateenkaaren läpi. Se päättyi tuohon keskelle polkua, nyt ei muuta kuin odotetaan aarteiden tippuvan taivaalta. Toistaiseksi ei ole tullut kuin vettä. Mutta jee, katsokaa mittaria sivupalkissa, talvi! Piti jo laittaa lämmityskin päälle, kun koleus hiipi luihin asti.

Käytiin katsomassa mitä hupapuistolle kuuluu. Jos vielä muistatte, niin alkoivat tuhota mimosametsääni 2010 keväällä. Ovat päässeet jo pylväsasteelle. Mikäs kiire siinä, lapsiakin syntyy uusia joka vuosi, koko maassa 3,02 naista kohden, täksi vuodeksikin oli ohjelmoitu miljoona syntymää. Vaikka lapsikuolleisuus 17/1000 niin silti riittää.

Tästä kuvasta olen suorastaan ylpeä! Juu, olen vähään tyytyväinen. Mutta että sain bongattua linnun ja vielä suht näkyväksi kuvaan pokkarin zoomilla ja käsivaralla, tällaista armoa ei meikämummolle kovin usein suoda. Lintunen taitaa olla joku sirkku.

 No sitten alkoikin sataa oikein kunnolla ja palattiin kotimaisemiin. Sade piti tietenkin ehtiä hyödyntää pihan pesuun...

Talviset ilmatkaan eivät ole estäneet paikallisten juhlintaa. Täällä ei paljon huveja ole tarjolla, joten jalkapallosta voi nirhaista kollektiivisen riemun. Kyseessä oli MM-karsinta, tärkeä siis. Juhlinta kannatti aloittaa jo viikkoa aikaisemmin, varmuuden vuoksi, jos vaikka hävitään niin tuli edes juhlittua. No se voitettiin ja juhlinta voi jatkua vielä muutaman päivän. Hurjaa menoa ennen ja jälkeen. Muutama kuollut ja satoja loukkaantuneita, useimmat pudotessaan liikkuvista kulkuneuvoista riemunkiljahdukset kurkussa. Sanoin kuvaamaton liikennekaaos. Turhautuneen kansan käsittämätöntä ylireagointia. Ymmärrän innostuksen, mutta en sitä että oma ja muiden henki vaarannetaan järjettömyyksillä. Siinä olisi psykologeille sarkaa. Ja päättäjille. Huh. MM-kaaosta odotellen..

Sitä saa mitä pyytää

Tuskin ehdin ääneen valittaa kuivuutta, kun taivaan hanat aukesivat täälläkin. Olisi pitänyt valittaa jo aiemmin, koska se noin tehokasta oli. No, ehkä en ota koko kunniaa itselleni, sillä moskeijakin ehti jo lähettää muutaman saderukouksen ilmoille. Viime yönä heräsin ihmeelliseen kolinaan ja hälinään, menin parvekkeelle katsomaan, toki pitää olla perillä pienen maailmani tapahtumista, ties vaikka varkaat olisivat tyhjentämässä taloamme tai anoppi ruvennut muuttopuuhiin. Kaikki on mahdollista.
Naapurit siellä touhusivat, vesi oli vyörynyt alakertaan ja koko perheen voimin luuttusivat. Kesällä laatoittivat puutarhansa, mutta taisivat unohtaa kallistukset ja jopa kynnykset. Jees että taas olin tyytyväinen, en vahingonilosta vaan siitä, että itse haukkana vahdin niitä kallistuksia silloin, kun omalla puolellamme laatoitettiin, niitähän ei täällä kukaan muu puolestasi ajattele. Ja täällä kun kerran sataa niin sataa oikein kunnolla eikä ripotellen.

 Käytiin verryttelemässä jalkalihaksia dyyneillä. Meri loiski edelleen kiitettävästi ja rannan rojut olivat vaihtuneet toisiin, simpukankuoretkin tyystin kadonneet.

 

Uskaltaisikohan... Kyllä se uskalsi.

Kivinen tie horisonttiin. Ei heikkonilkkaisille. 

Tällainen korento tuli keikistelemään eteeni. Taitaa olla joku neito, en tunne korentoja ollenkaan ja harvoin saan niistä edes kuvia. Tämä malttoi vähän aikaa odottaa paikallaan.

Miten kävellä tämmöisten peilinsirujen yli, kun mieleen tulee vaikka kuinka monta mosaiikkimahdollisuutta... pakko kerätä muutama.

Zombit heräävät täällä vähän myöhässä.  Tämäkin olisi ollut vau niin jännä, mutta joo, en ottanut. Ehkä vain siksi etten tiedä miten sen saisin puhtaaksi.  Näin sen kyllä jo silmissäni koristamassa puutarhaani tai tuijottamassa parvekkeen seinältä. Buuu!