Ramsar ja me

Tonga-järvi El Kalan kansallispuistossa, 80 km Annabasta itään. 

Ubeira-järvi, myöskin El Kalan alueella. Jee, täällä on oikeita järviäkin!

 Lintujärvi, Lac des Oiseaux, El Tarf, n. 50 km Annabasta

Ramsar on kaupunki Iranissa, missä 2.2.1971 allekirjoitettiin kansainvälinen kosteikkojen suojelusopimus, Ramsar Convention. Se astui voimaan 1975 ja sen ovat allekirjoittaneet lähes kaikki maailman valtiot.  Tänään vietetäänkin kansainvälistä kosteikkojen päivää, siksi nämä kuvat täkäläisistä kosteikoista, jotka ovat elintärkeitä talvehtimispaikkoja monille vesilinnuille.
Algeriassa tuon sopimuksen alaisia kosteikkoja on peräti 50, joista jotkut jo hyvää vauhtia katoamassa suojelusopimuksista huolimatta. Annaban ainoa Ramsar-kosteikko, Fetzara-järvi, hupenee koko ajan  rakentamisen ja saastumisen alle -  ja huh, on niin nopea katoamaan, että sen kuvakin on jo kadonnut koneeltani.
Mutta eipä hätää. Laitan tähän kuvan meidän omasta ’kosteikostamme’.

 

 

 

Tässä ei nyt näy sitä lainehtivaa vettä, joka löytyy varsinaisen puutarhan puolelta samanlaisten risukasojen alta, mutta voin vakuuttaa, että kosteutta löytyy niin maasta, puista kuin meistäkin. Pari viikkoa on sataa lorottanut täysillä ja olemme yrittäneet päästä näistä oksakasoista eroon pilkkomalla niitä pieniksi.
Tammikuu on täällä  hedelmäpuiden leikkausaikaa, meillä niitä on 17 kpl, jotka ammattipuutarhuri (92 v) rankalla kädellä pätkäisi puolessa päivässä, meille jäävä jälkihoito vie enemmän aikaa, sillä näitä ei voi tällaisenaan mihinkään viedä eikä kaupungissa edes polttaa. Omistaisipa edes motorisoidun sahan...

Yhden kasan alta paljastui kukkimaan pyrkivä iiris.

Meidän kosteikkomme lintukanta koostuu enimmäkseen varpusista, jonkin verran myös turkinkyyhkyistä, sinitiaisista ja bulbuleista sekä yhdestä mustarastaspariskunnasta.    

Ja nyt sadevaattet päälle ja ruumiillisen työn pariin! Kesään mennessä kehitän itselleni ehkä hauikset.

Bloggaaminen on niin harventunut, että toivotankin teille kerralla oikein mukavaa helmikuuta!

Meinasi käydä hassusti!

Heipparallaa! Minä olen Tina, jos muistatte. Tulin kertomaan teille jännän jutun.

Minut kidnapattiin! Voitteko kuvitella, kotipihaltani! Niin sitä voi käydä, kun on näin kaunis ja kohtelias kuin minäkin.  Järkkyä, näytänkö nyt tarpeeksi  shokkiselta.

Mitä se emäntäkin siinä varoittelee, ettei saisi puhua vieraille miehille... Ensin pitää koko ikänsä olla kiltti ja kaikille ystävällinen ja sitten yhtäkkiä pitäisi käydä lahkeeseen kiinni, päättäkää jo mitä haluatte.

Olen hyvinkasvatettu tyttö, tottakai menen tervehtimään vieraita, vaikka tulisivatkin aidan yli. On siitä joskus isäntäkin tullut, kun on unohtanut avaimensa,  tuttu juttu. Moskeijan aidan kautta pääsee helposti.

Mutta törkeää, ne ruittasikin jotain ainetta kuonolleni!  Sitten nostivat minut aidan yli, ei mitenkään helposti, painan sentään lähdes 40 kiloa. Ei muuta kuin  kettinki kaulaan ja menoksi.  Pakko oli perässä tallustaa. Tai kuristua, mutta kun en ole itsemurha-altis mitenkään... ja olihan se kiva katsella vaihteeksi katumaisemiakin.

Korttelin kulmalla asuva poliisisetä oli kuitenkin tarkkana. Taisi tunnistaa minut, kukapa ei, olen sentään melkein julkkis näillä kulmilla. Jotain se huusi ja nappaajat lähtivät lipettiin, minäkin sitä säikähdin ja lähdin kettinki maata viistäen kotia kohti, poliisisetä tuli perässä soittamaan ovikelloa. Hyvä, että tuli, tassuni ei mitenkään olisi ylettynyt soittokelloon.

Vähänkö emäntä oli tyrmistynyt. Eihän se edes ollut huomannut katoamistani, ihmetteli vaan miten olen päässyt portista ulos. Siis  haloo, luuliko se, että olen vöhkinyt avaimen, kokeilisi itse miten helppoa on tassuilla kiertää avainta lukossa. Tai edes hampailla.

Kaiken kukkuraksi kielsivät minua menemästä yksin ulos. Jotain höpisivät vahtikoirista ja koiravahdeista, mitä silläkin tarkoittivat.. no ainakin joku tuli aina vahtimaan minua pihalle. Ei ne silti  haukkumaan ruvenneet, mutta oli kiva saada seuraa.  

No parin päivää sitä iloa kesti ja sitten ne taas jättivät minut oman onneni nojaa. Huomasin kyllä miksi....

 ...ovat muuranneet  metrin lisää aitaa erottaakseen moskeijan pihan ja vetäneet  - hyi kamalaa-  piikkilankaa kadun puoleiselle aidalle. Nyt pitää vierailla olla työkalut mukana, jos tänne mielivät. 

Minä tässä olen vielä kahden vaiheilla, että pitääkö kaikkia vieraita tervehtiä, ja jos ei, niin miten sen tietää  ketä ja ketä ei...

Lumiukkoja jahtaamassa

Niin se vaan taas vuosi vaihtui melkein huomaamatta. Onneksi näkyi edes Ranskan tv-kanavat ja siellä Arthur, joka muisti tasaisin väliajoin toivottaa uutta vuotta tulevaksi. Netti oli toimimaton lähes koko päivän, melkoinen myrsky, taivaalla jyrisi ukkonen ja alas tuli vuoroin vettä, vuoroin rakeita, meren pauhu toimi  taustamusiikkina.  Taisi olla eka uusi vuosi  40 vuoteen, kun Algeriassa ja Suomessa päästiin samoihin lämpötiloihin,  +1- +4 astetta.

Korkeimmilla vuorilla ja sisämaan ylängöllä on tuiskunnut lunta koko viikon. Tänään käytin katsomassa olisiko meidänkin kukkuloilla edes  rippeitä jäljellä. Pitäähän minun  yrittää bongata se jokavuotinen lumiukkoni.  

  Hyvältä näyttää. Tässä ollaan jo tuhannessa metrissä ja tiet onneksi sulia.

Ei vielä lumiukkoa, pelkkä ukko vain, joka on käynyt ostamassa persiljaa vaimolleen.

Siinä! Keskustelua Ämpäripään kanssa.

Huomatkaa, että täällä rakennetaan lumiukkoja samalla menetelmällä kuin hiekkalinnojakin. Pitäisköhän ruveta vetämään kursseja, miten pyöritän lumesta pallon...

Tämä tanakka malli on jo kadottanut kätensä, mutta on siitä vain  hivenen hämmästynyt. Sillä on myös somat saniaishiukset, joita tässä kuvassa ei oikein erota.

  

 No tässä voi olla jo vähän pyöritystäkin mukana. Aika moni pysähtyi ottamaan selfien tämän ilmeikkään vihernenän  kera.

Lumiukkoja löytyi tänä vuonna enemmänkin, tuli korvattua viime vuoden puuttuvat ja ehkä ensi vuodenkin, mene tiedä. Ensi viikolla täällä päästäänkin jo normaaliin talvisäähän, aurinkoa ja +17.

Uuden vuoden kunniaksi tarjoilen teille vielä rippeet  meidän uudenvuoden halostamme. Olkoon vuosi onnellinen jokaiselle teille!

Hyvää Joulua

 Oikein Hyvää Joulua ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle teille toivotan näin yhteisesti kaikille!

Joulunostalgiaa

Kas vain, meillä roikkuu viime vuotisiakin joulukoristeita jo valmiina...

En ole viettänyt joulua vuosikymmeniin, oikeastaan en ollenkaan aikuisiässä. En ainakaan sillä tavalla kuin kuuluisi, perinteisesti, sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan, lapsen silmin katsottuna ja kihelmöivän odotuksen tunteella, valmisteluineen, kuusen hakuineen, joulupukkeineen... ja sen jälkeen sen silloisen elämäni pisimmän päivän, joulupäivän, jolloin vain käperryttiin perheen kesken kodin hiljaisuuteen kirjojen ja pelien pariin - jos nyt kuuden lapsen kanssa voi hiljaisuudesta puhua.
Olen  kiitollinen, että olen saanut sellaisen muiston. En ole voinut samanlaista omille lapsilleni siirtää, mutta ehkä heillä on  toisenlaiset muistot tallessa myöhemmän varalle. Niin toivon, sillä mikäs sen  ihanampaa kuin vaipua muistojen nostalgiaan, varsinkin kun ei oikeasti tarvitse huolehtia mistään. 

Ja mikä onkaan se rakkain lahja, joka teillä on säilynyt mielessä lapsuudesta?
Minulla se on säilynyt konkreettisestikin. Varmuudella en tosin voi muistaa, oliko se rakkain juuri sillä hetkellä, mutta rakkaimpana se on säilynyt vuosien saatossa, muutosta muuttoon, paitsi tänne en ole sitä raaskinut tuoda.
Taisin olla noin nelivuotias silloin, kun sain oman jakkaran. Kyllä, jakkara on rakkain.  Isän käsin tehty koivujakkara, mataliin mittoihini sopiva, jonka päälle oli kirjoitettu punaisin koristekirjaimin jouluna ja vuosiluku sekä minun nimeni. Sen istuinosassa oli parin sormen mentävä reikä, josta sitä oli helppo kiikuttaa paikasta toiseen. Se toimi minulla läksyjakkarana yo-kirjoituksiin asti ja muutti mukanani kun läksin kotoa.
Harmi vain, että jossain teini-iän omituisessa vaiheessa maalasin sen, vielä sen jälkeen moneenkin kertaan, ja muistorikas teksti jäi peittoon. Myöhemmin yritin maalia poistaakin, mutta ei se enää palannut entisekseen.  Siellä se silti odottaa minua Suomessa tyttäreni varastossa täynnä tunnetta ja muistoja.  Täällä vain verryttelen polviani paikallisella korvikejakkaralla ja elättelen toivoa, että kasikymppisenä vietän synttäreitäni omalla jakkarallani istuen. 

 Heh he, selfie, kuka hullu ottaa tämmöisen kuvan ja vielä laittaa sen nettiin :)