perjantai 1. helmikuuta 2013

Pää pilvessä

 Jännä miten ihmisen mieli assosioi kuvia. Aina kun ajamme tämän veräjän ohi nousee mieleeni High Chaparral. Monet eivät varmaan ole koskaan kuullutkaan, mutta se siis oli lännensarja telkkarissa joskus 60-70 –luvulla. Siinä saavuttiin ranchille korkean porttipuun ali niin kuin lännen villeinä aikoina oli tapana. Liekö vieläkin, en tiedä.

Nuoruuteni telkkariohjelmista muistan vain lännensarjat, mahdoinko muuta katsellakaan. Chaparralin lisäksi Bonanza, Virginialainen, Lännen tie..  Taisin katsoa Payton Placeakin jonkin verran koska tunnistan henkilöt, ja joskus Perry Masonin oikeusjuttuja, mutta länkkärit olivat suosikkejani.
Samaistuin tietenkin hurjiin ratsastajiin, siis minä joka oikeasti pelkään hevosia - ja jopa lehmiä, ei olisi minusta ollut karjapaimeneksi. Sen paremmin kuin Annie Mestariampujaksikaan, sillä kivääriä jaksoin vaivoin nostaa tähtäämisestä nyt puhumattakaan ja revolverejakin olin päässyt kokeilemaan vain puusta vuoltuina malleina.
Oikeuden puolesta taisteleva sankari piti kuitenkin olla ja harvoin ne naisia olivat. Missään tapauksessa en olisi osannut kuvitella itseäni kireäksi vedetyssä kureliivissä odottamassa sankarini paluuta.

Onhan se hyvä, että ihmiselle on suotu edes mielikuvitusta.   Tänäänkin pääsin yli 15 km automatkan näkemättä yhtään mitä kautta ajettiin,  sillä silmieni edessä pyöri ihan toisenlaisia kuvia. Aika uskomatonta, että voi nähdä ja olla näkemättä samaan aikaan.  Usein käy kävellessäkin niin että ajatukset vievät mennessään ja näyttävät ihan muuta filmiä kuin nykyhetki,  ja jossain vaiheessa voi vain ihmetellä ’miten ihmeessä olen tänne asti päässyt hengissä’. Pitäisi kai alkaa keskittyä enemmän olevaan hetkeen ennen kuin oikeasti löydän itseäni vallan muualta kuin mistä pitäisi. Tai että yleensäkään enää löydän itseni.

Tämän kai kaikki tutut jo tietävätkin: jos tulette kadulla vastaan enkä huomaa (kuten yleensä käy) niin pudottakaa reippaasti takaisin maan pinnalle! En minä oikeasti halua olla teitä tuntematta!

32 kommenttia:

  1. Taitaa olla monenkin vika tuo "väärän"filmin katselu ja vastaantulija ajattelee, että onpas se leuhkistunut, kun ei ole näkevinään :-)
    Samoja lännenfilmejä katsoin minäkin aikanaan. Nyt ei enää ota kipinää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun tutuissani ei taida 'väärän' filmin katsojia montaa olla, ovat oikein haukansilmäisiä huomioitsijoita.. Joo, länkkärikiintiö on tullut täyteen, pitäisi olla jotain oikein erinomaista että viitsii katsoa.

      Poista
  2. Voi niin tuttuja filmejä mainitsit. Länkkärit ovat minunkin suosikkejani. Keskiviikkoiltaisin tuijotettiin Payton Placea.
    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sinä muistat vielä viikonpäivänkin.. tosiaan, keskiviikko oli meillä saunapäivä, ilmankos sen jälkeen tulikin katsottua telkkaria :)

      Poista
  3. Et arvaakkaan, että minulla on aivan samanlaisia tuntemuksia. Olen ohittanut tuttuja, enkä ole osoittanut mitään tuntemisen merkkejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ole aika kurja tuntemus, tunnen välillä oikein huonoa omaatuntoa asian johdosta. Mutta ei sille voi mitään, tuttujen on paras sopeutua.

      Poista
  4. Tuttuja sarjoja. Peyton Place tuli todellakin keskiviikkoiltana. Meni monta vuotta, etten saanut katsoa sitä, sitten ikää tuli lisää, katsoin, enkä ymmärtänyt, miksi olin halunnut katsoa sitä. Niillä jäi aina ruokai34t kesken, kun lähtivät juosten jonnekin.

    Manolitoa fanitin!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahha, ruoka kesken.. minua aina huvittaa kun lähes kaikissa amerikkalaisissa filmeissä tarjotaan kahvit ja just kun on mukin saanut käteen niin pitää lähteä edes maistamatta. Ranskalaisssa elokuvissa taas ei muuta tehdäkään kun syödään.
      Manolito oli minunkin suosikkini chaparrallissa :)

      Poista
  5. High Chapparal, aijai ja oliks se nyt Manolito, se suurihampainen hurjimus, joka vei mennessään niin että veräjät ryskyi? Muutenkin voisin painaa nyt peukkua kanssasi sillä, "köyhän ainoo huvitus, on vilkas mielikuvitus" lauloi jo Juha Watt Vainio aikoinaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Manolito paha poika onkin jäänyt parhaiten mieleen :)Vilkas mielikuvitus on mukava juttu, mutta taitaa siitä vaan olla enemmän haittaa kuin hyötyä taviksen elämässä.

      Poista
  6. Minullakin on tuollainen pää pilvessä-syndrooma välillä.Joskus sen vuoksi myös törmään vaikka seinään tai pylvääseen(viime vuonna isku polveen juuri siitä syystä)
    Peyton Placen muistan mutta aika hämärästi,en kai saanut katsoa sitä....Myös Bonanzaa taisin nähdä ihan pienenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, minäkin olen kävellyt muutaman kerran päin ovia. Täällä kadulla on pakko pysyä hereillä kun kadut on niin kuoppaiset, katuun tuijottelusta taas seuraa se sama ongelma ettei näe ihmisiä. Ihmisiäkin kyllä on niin paljon, ettei niitä erikseen edes osaisi ottaa vaikka katselisikin.

      Poista
  7. Ei se itsensä kadottaminen välttämättä aina niin huono juttu ole :)

    (Lapsena olisin halunnut olla Zorro.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai niin jos sentään vielä löytää itsensä... huomaakohan sen itse jos jääkin väärään filmiin lopullisesti..
      Joskus joutuu tilanteisiin, joista tosiaan olisi kiva kadota, mutta ei se silloin toimi.
      Oikeesti, taidat ollakin vähän Zorro, se jotenkin sopisi sinuun :) Tsetan asemasta polttomerkkaat lampaan kuvalla :)

      Poista
    2. Hörähdin ääneen!
      *kuvittelee tilanteen* Nyt tiedän mitä unia näen tänä yönä.

      Poista
    3. ..ja syntymässä uusi thrilleri 'Les agneaux silencieux'..

      Poista
  8. Tuttu juttu tuo omissa ajatuksissa kulkeminen ja länkkäreistä olen minäkin aina tykännyt. Suomen Tv esitti Bonanzan ja Virginialaisen uusintoina joku vuosi sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisikin joskus katsoa uusintana miten vanhanaikaiselta tuntuisi,paitsi että se vaan saa tuntemaan itsensäkin niin tosi vanhaksi.

      Poista
  9. Nuorena olin konttorihommissa, ja työpäivän kohokohta oli se, kun siivojatäti tuli siivoamaan huonettani. Hänen kanssaan kävimme aina läpi edellisen illan Peyton Place-jakson ja analysoimme tapahtumia. Vanha musta pöytäpuhelimeni kiilsi joka senttiltään, kun ystäväni muutamankin minuutin kiilloitti sitä jutellessamme.
    Sarjan ainoa hyvä ihminen taisi olla Miss Ellie, muut jolleivat nyt avoimesti, niin ainakin pinnan alla itsekkäitä, juonittelevia, uskottomia ja vaikka mitä. Hyh hyh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miss Ellie taisi olla myöhemmin Dallasissa, se oli niitä ekoja varsinaisia juonittelusarjoja. Peyton Placessa setvittiin enemmän nuorten kolmiodraamaa Allisonin, Bettyn ja Rodneyn välillä, ja vanhemmassa polvessa siinä oli muistaakseni tohtori Rossi sekoittamassa pakkaa. Siinä sarjassa ei muistaakseni vielä kehdattu sekoilla niin pahasti kuin myöhemmissä saippuasarjoissa.

      Poista
  10. Niin muuten olikin. Peyton Placessa näytteli suurisilmäinen Mia Farrow Allisonia. Peyton Placea me joka tapauksessa yhdessä mietimme muinoin. Todella muinoin! Tuota Dallasiakin tuli aikoinaan katsottua, aika muinoin sitäkin.
    Nykyään me miehen kanssa seuraamme Emmerdalea, vaikka on siinäkin meno ja meininki muuttunut aika hurjaksi. Alkuun sekin oli vähemmän hengästyttävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emmerdalea ei olekaan täällä päin näytetty, vanhmpani sitä myös seuraavat niin tiiviisti ettei parane edes soittaa Emmerdalen aikaan :)

      Poista
  11. Ei haittaa, vaikka on pää pilvissä, kunhan jalat pysyvät vielä maassa.

    Olin jo vanhoina aikoina ihan pihalla kaikista televisiosarjakeskusteluista, koska en ehtinyt niitä seuraamaan. Nyt seuraan Emmerdalea ja olen Delilahin kanssa sen nykymenosta ihan samaa mieltä. Miltähän Merilinja tuntuisi nyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielellään sitä pitäisi molemmat samassa tahdissa, jalat ja pään, mutta tosiaan jos pitäisi valita niin jalat taitavat viedä voiton. Piti oikein googlata Merilinja, ei ihme että on mennyt ohi, olin sen esitysaikaan jo lähtenyt opiskelemaan ja elin köyhänä ilman telkkaria.

      Poista
  12. Mä olen joskus ihan samanlainen kuin sä, ja mua onkin joku sanonut leuhkaksi, kun en moikkaa, Hi!
    No moikkaan mä, mutta olen monesti omissa maailmoissani!

    VastaaPoista
  13. No onneksi meitä on enemmänkin. Välillä kyllä jopa kadehdin ihmisiä, joilta ei mikään/kukaan jää huomaamatta.

    VastaaPoista
  14. Just noita sarjoja minäkin nuorena katselin ja länkkäreitä fanitin. Taidan fanittaa vieläkin niitä vanhoja.
    Minäkin, kun yksin olen liikkeellä, olen niin omissa maailmoissani, etten juuri näe ympäristöä. Oikeesti olen sen verran huononäköinenkin, etten kadun toiselta puolen tunnekaan tuttua, vaan eipä täällä ole katuja, jos ei liiemmin tuttujakaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en kyllä näe tarkkaan kadun toiselle puolen, kaihileikkauksen jälkeen näin pitkään ilman laseja, nyt niitä taas tarvittaisiin mutta enpä ole viitsinyt ruveta käyttämään, mukava kulkea vähän 'sumussa'. Siellä erämaassa varmaan käyttäisin kun pitäisi tunnistaa jo kaukaa kaikki villieläimet, hui hui.

      Poista
  15. Juuri eilen puhuttiin äiskän kanssa tuosta samasta ilmiöstä. Saatetaan ajaa autolla montakymmentä kilometriä ihan omissa ajatuksissamme, ja sitten yhtäkkiä havahdutaan, että miten ihmeessä olen jo tässä, kun en muista matkalta mitään.

    Kyllä ihmisellä täytyy olla paljon ajateltavaa! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näköjään ihmisellä on aika hyvin toimiva automaattiohjain. Minua kyllä pelottaisi ajaa autoa juuri saman haihailun takia, onneksi ei ole tarvinnutkaan, säästyttiinpä taas yhdeltä tunarilta liikenteessä. Toimiikohan unissakävely samalla automatiikalla..

      Poista