Syksyä odotellessa

Joo, kyllä minä olen täällä edelleen. Mitään ei vaan tapahdu, mitään ei ole sanottavaa, kuvauskohdekin on aina se yks ja sama, kuva tosin tuoreeltaan otettu. Syksyä tässä innokkaana odotellaan. Hellettä riittää kolmeenkymppiin, mutta ranta on tyhjä jopa viikonloppuna. Tahtoo sanoa, että alkuasukkailla on talvi jo alkanut. Ollapa alkuasukas!
 

Kukkuloilla alkavat pensasmansikat kypsyä.Tähänkään ei ole mitään sanomista, paitsi että miksi ihmeessä niitä sanotaan mansikoiksi. Niin harhaan johtavaa. Kyllä niitä silti retkieväänä syö.

Vuositarkastus hupapuistossa. Eipä siellä paljoa ole tapahtunut, en enää edes muista kuinka monta vuotta sitä on  jo rakennettu. Epäilen tosin, että työmiehet ovat keksineet sivubisneksen, sillä nuo savi- ja betoniruukut kyllä lisääntyvät huimaa vauhtia, niitä on satoja ympäriinsä!

Ja aitakin on pystytetty, se homma täällä hoidetaan aina ensimmäisenä. Onneksi ei vielä ollut portteja asennettu, päästiin lenkkimetsäämme.

Miten silmäni aina osuukin näihin maalarimiesten aikaan saannoksiin... niin, kuka muu näitä alapuolia katselisikaan kuin minä, kauniistahan se ruoste on, taitaa olla ihan muodissa.

 Paikallas siinä! Nyt levätään. 

 Tina ottaa adoptioäidin tehtävät tosissaan, jaksaa olla riepoteltavana ja leikkiä pienemmän kanssa kuin myös ojentaa silloin, kun mennään liiallisuuksiin. Usein riittää kun laskee painavan tassunsa toisen päälle... tai sievän päänsä :)

Vielä Suomi-kuvia

Paras aamukahvipaikka. Istua kalliolla muki kädessä ja kuunnella meren loiskeita Paraisten saaristossa. Thank you so very much!

Porvoossa on onnistuttu rakentamaan uutta vanhaan mielikuvaani sopivaksi.  Yksi mukavimmista kesäkaupungeista, siellä on aina kiva käydä kahvilla.

Forssan Lamminrantaa kesäiltana. Täällä sitä on joskus nuorena polskittu, vesi oli tietysti paljon lämpimämpää siihen aikaan ja hyppytelineissäkin oli kolme kerrosta, rohkeimmille katto neljäntenä. En kuulunut niihin.

Lamminrannan tuntumassa voi myös pestä ja mankeloida mattoja. Onkohan tämmöisiä paikkoja ollenkaan muualla kuin Suomessa vai onko ihan kotimainen erikoisuus?

Vettä ei Suomesta puutu. Tämä on Tuusulanjärven toinen pää eli Järvenpäässä ollaan.

Järvenpäässä koristellaan aitoja erilaisin kukkatelinein joka vuosi. Edellisten vuosien saappaiden ja kassien jälkeen oli tänä vuonna vuorossa polkupyörät.

Tuusulanjärven keskipaikkeilla on Sarvikallio, tuttu monista Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin maalauksista. Tyydytti vähän korkean paikan kaipuutani.


Vielä tähän loppuun Helsinki-kuvia. Ole yrittänyt joka kesä tutustua johonkin kaupungin kolkkaan, yleensä kun tulee pyörittyä vain   rautatieaseman ja Stockan välissä. Sinnekin näytän aina eksyvän juuri mielenosoitusten aikaan....

Tänä kesänä sain tutustua Kumpulan ja Käpylän seutuihin paljasjalkaisen kumpulalaisen opastuksella, kiitokset Raili ja Markus!

Tuli tutuksi Olympiakylä, Kisakylä, Puu-Käpylä ja siirtolapuutarha. Puu-Käpylä on kokonaisuudessaan arkkitehti Martti Välikankaan suunnittelema 1920-luvulla. Todella viehättävä ja monivivahteinen alue, jonka jälkeen ihmettelee vain, miksi Suomessa nykyään rakennetaan kaikki kaupunkikorttelit niin yksitoikkoisen samanlaisiksi, talot toinen toistensa kopioiksi. No, Välikangas kävikin ottamassa vaikutteita Italiasta..

Pupulla on lokoisat oltavat Kumpulan rehevien siirtolapuutarhojen kätköissä. 

 

 Kosken kohina on varmaan jäänyt korviini soimaan varhaislapsuudesta, sillä edelleenkin pysähdyn jokaisen solisevan puron partaalla. Tämä peräti 3 metrin putous löytyi Pitäjämäeltä Strömbergin puistosta ja taitaa olla pääkaupungin ainoa luonnonmukainen ryöpsähdys.  Putouksen reunaa voi loikkia kivipaasia pitkin kosken yli....

 

...tuosta noin...hop hop ja hop, en pudonnut. Puiston laidalla on Kalevalakorun tehdas, jonka myymälässä myydään...hm... myynnistä poistettuja koruja - alennettuun hintaan, joten käytin tarjouksen hyväkseni :)

Tämä taas on Vantaanjoen suulla oleva Vanhankaupunginkosken läntinen haara eli voimalaitoksen pato.

 

Ja tässä sen itäisen haaran kalaportaat. Tarkkasilmäinen voi bongata onkivan Snadi broidinkin.

 

Tässä ihaillaan samaista maisemaa vastarannalta Verkatehtaanpuistosta Katariina Saksilaisen kanssa.  Katariina oli Kustaa Vaasan ensimmäinen vaimo ja siis Ruotsin kuningatar 1531-35, kunnes menehtyi lapsivuoteeseen 22-vuotiaana. 

 Samalla reissulla käytiin tutustumassa myös Arabianrannan arkkitehtuuriin... 

Näitä betoniporsaita näyttää sikiävän vähän joka paikkaan. 

 

Jees, vihdoin perillä, kotona!   

Täällä jatkuu kesä, sähköt katkeilee, vesi samoin,  nettiyhteydet sentään sain kiertoteitse toimimaan.

Ja niinkin kävi kuten usein ennenkin...

Toisen polven mamu, santarmien sukua. Toivottavasti on saanut hyvää perimää ja kasvaa hyväksi vartijaksemme.

Mitä jäi mieleen toukokuusta

No missä se taas kuhnii? Hei, tule jo!

 Ei se tule. Turha odottaa. Juan sanoi irti vartiointisopimuksensa 15.5. ja jätti meidät seikkailemaan ihan itseksemme mukanamme vain mukavat muistot. 

Bou Namoussa -joen ranta oli Juanin lempipaikka. Sattumoisin myös viimeinen retkikohteemme Juanin kanssa. Voi että olikin autuaallista pulikoida vedessä! 

 Kyllä nyt tuntuu olo vähän haikealta itse kullakin.

Toukokuu hurahti ohi ilman suurempia positiivisia tapahtumia. On ollut vaikeuksia saada järjestymään anopin kotihoito lomani ajaksi. Täällä ei ole kunnallisia palveluja tarjolla, jokainen hoitaa omat vanhempansa. Meillä käy aamuisin kuutena päivänä viikossa yksityinen kotihoitaja, jonka kanssa on yritetty sovitella aikoja ja palkkoja. Monen kiristävän mutkan kautta.. Ei se ole helppoa täälläkään jos ei Suomessakaan. 

Sitten ainoa täkäläinen suomalaisystäväni sai lievän aivoinfarktin, onneksi vain lievän ja siitä selvittiin lähes tulkoon säikähdyksellä.  

Jääkiekossakaan ei saanut kauaa jännittää kotimaan puolesta.  Euroviisuista puhumattakaan.

Että olipa tylsä toukokuu.

Ai mutta jotain hyvää sentään...

Ruotsi voitti euroviisut

...ja Suomi berbeuroviisut!

Algeriassa järjestetyn eurooppalaisen  kulttuurin festivaalin valloitti suomalainen Stina. Pääsi jopa suurimman sanomalehden pilapiirtäjän ikuistamaksi. Stina oli täällä kiertueella laulamassa berberien musiikkia berberikielellä, kuulemma erinomaisen hyvin niin äänellisesti kuin ääntämyksellisesti. Berberimaailma on siis valloitettu viimeistä berberikorvaa myöten, hienoa! 

Meinasi käydä hassusti!

Heipparallaa! Minä olen Tina, jos muistatte. Tulin kertomaan teille jännän jutun.

Minut kidnapattiin! Voitteko kuvitella, kotipihaltani! Niin sitä voi käydä, kun on näin kaunis ja kohtelias kuin minäkin.  Järkkyä, näytänkö nyt tarpeeksi  shokkiselta.

Mitä se emäntäkin siinä varoittelee, ettei saisi puhua vieraille miehille... Ensin pitää koko ikänsä olla kiltti ja kaikille ystävällinen ja sitten yhtäkkiä pitäisi käydä lahkeeseen kiinni, päättäkää jo mitä haluatte.

Olen hyvinkasvatettu tyttö, tottakai menen tervehtimään vieraita, vaikka tulisivatkin aidan yli. On siitä joskus isäntäkin tullut, kun on unohtanut avaimensa,  tuttu juttu. Moskeijan aidan kautta pääsee helposti.

Mutta törkeää, ne ruittasikin jotain ainetta kuonolleni!  Sitten nostivat minut aidan yli, ei mitenkään helposti, painan sentään lähdes 40 kiloa. Ei muuta kuin  kettinki kaulaan ja menoksi.  Pakko oli perässä tallustaa. Tai kuristua, mutta kun en ole itsemurha-altis mitenkään... ja olihan se kiva katsella vaihteeksi katumaisemiakin.

Korttelin kulmalla asuva poliisisetä oli kuitenkin tarkkana. Taisi tunnistaa minut, kukapa ei, olen sentään melkein julkkis näillä kulmilla. Jotain se huusi ja nappaajat lähtivät lipettiin, minäkin sitä säikähdin ja lähdin kettinki maata viistäen kotia kohti, poliisisetä tuli perässä soittamaan ovikelloa. Hyvä, että tuli, tassuni ei mitenkään olisi ylettynyt soittokelloon.

Vähänkö emäntä oli tyrmistynyt. Eihän se edes ollut huomannut katoamistani, ihmetteli vaan miten olen päässyt portista ulos. Siis  haloo, luuliko se, että olen vöhkinyt avaimen, kokeilisi itse miten helppoa on tassuilla kiertää avainta lukossa. Tai edes hampailla.

Kaiken kukkuraksi kielsivät minua menemästä yksin ulos. Jotain höpisivät vahtikoirista ja koiravahdeista, mitä silläkin tarkoittivat.. no ainakin joku tuli aina vahtimaan minua pihalle. Ei ne silti  haukkumaan ruvenneet, mutta oli kiva saada seuraa.  

No parin päivää sitä iloa kesti ja sitten ne taas jättivät minut oman onneni nojaa. Huomasin kyllä miksi....

 ...ovat muuranneet  metrin lisää aitaa erottaakseen moskeijan pihan ja vetäneet  - hyi kamalaa-  piikkilankaa kadun puoleiselle aidalle. Nyt pitää vierailla olla työkalut mukana, jos tänne mielivät. 

Minä tässä olen vielä kahden vaiheilla, että pitääkö kaikkia vieraita tervehtiä, ja jos ei, niin miten sen tietää  ketä ja ketä ei...

Ripaus paikallista sairaanhoitoa

 

 Karvankasvua odotellen

Olenkin jo aikaisemmin kirjoitellut täkäläisistä eläinlääkäreistä täällä Annabassa. Suuri juttu, jos löytää jonkun, joka uskaltaa antaa koiralle edes rokotuksen. Yhden tikanheittäjäkokemuksen jälkeenkin jouduttiin antamaan rokotus itse. No nyt on löydetty sentään pätevä siihen hommaan.
Tinalla on taipumus valeraskauksiin ja viime kesänä todettiin nisäkasvain.  Pitää leikata, sanoi tämä samainen tohtori, mutta Annabassa ei sellaista tehdä, pitää viedä pääkaupunkiin. Siis mitä, 600 kilometrin päähän?
Aikamme asiaa ympäriinsä kyseltyämme rumpujen säestyksellä, sillä täällähän ei ole puhelinluetteloa, josta asian voisi tarkistaa, kuulimme eräästä vanhasta eläinlääkäristä, joka saattaisi homman hoitaa. Sinne siis,  otettavahan se riski on. Mösjöö hoiti homman kesällä, kun olin Suomessa. Kasvain lähti, mutta parrei olisi poistaa myös munasarjat, sanoi tohtori, myöhemmin.
No se myöhemmin tuli nyt. Tina-parka joutui toistamiseen leikeltäväksi. Minä kyllä ajattelin, että kohdunpoisto olisi ollut aiheellista myös, mutta no. Operaatiossa saatiinkin poistettua vain yksi munasarja, ei päästy käsiksi toiseen... höh, mitä hyötyä.. pitää katsoa myöhemmin sitten toinen, sanoi.
Koira tuotiin anestesiassa kotiin ja  oli koko illan niin tajuton, että luulin jo hengenlähdön koittaneen. Tohtori sentään soitteli kotiin vähän väliä ja kyseli vointia. Onneksi seuraavana aamuna Tina oli taas oma itsensä. Karvaton laikku kyljessä ja pitkä parsittu viilto. Me 60 euroa köyhempiä.  Halpaahan se oli, mutta toista kertaa en enää tähän rumbaan lähde, tuli mitä tuli.

Onneksi ollaan itse säästytty sairauksilta ja leikkauksilta, sillä ihmishoito ei ole täällä kovinkaan paljon paremmassa hallussa sairaaloissa, vain muutaman kerran on jouduttu pikaisesti käymään.   Sairaalat ovat toki ilmaisia, mutta riskillä sinne mennään yleensä vasta pakon edessä. Lääkärit ovat yrittäneet lähettää hälytyssignaaleja ylemmälle tasolle, mutta turhaan. Nyt ovat asian edistämiseksi perustaneet facebooksivun Hopitaux algeriens, bienvenue en enfer. Suomeksi sanottuna Algerialaiset sairaalat, tervetuloa helvettiin. Julkaisevat siellä kuvia sairaaloista ympäri maata, youtubesta löytyy videoitakin. Lainasin luvatta muutaman kuvan ihan vain siksi, että osaisitte asettaa asiat oikeaan mittakaavaan....

Tippapullo. Hätätapauksessa tehtaillaan itse vesipullosta.

Saksilla vesipullosta saa myös happinaamarin. Yleisessä käytössä.

 Erään sairaalan keittiö

.
Ymmärrettävää, miksi omaiset käyvät ruokkimassa potilaansa omilla ruuilla. Yleensä, jos potilas tarvitsee vaikka verta, niin sekin on omaisten hankittava/annettava. Harvoin on tarpeeksi varastossa.
Aika järkyttäviä kuvia netistä löytyi historiallisista koneista ja hygieniatasosta puhumattakaan.

Eräs synnytyssali, noin 50 synnytystä päivässä. Täällä ei kehity supersairaalabakteereita.

Synnytysosastoillakin äidit joutuvat jakamaan vuoteensa paitsi lapsensa kanssa usein myös toisen äidin kanssa.. eipä siellä päivää kauempaa sitten ollakaan. Synnytysklinikoita on kyllä yksityisiäkin, mutta vaikeampien ongelmien sattuessa niissä ei ole sairaalavalmiuksia.  Mitä sillä sitten tarkoitetaankin.  Viranomaisten mukaan ebolaankin ollaan jo valmistautuneita.
 Näin täällä. Mutta ei hätää, taas miljoona uutta algerialaista syntyi viimeisen vuoden aikana.

Maaliskuu!

 

Aatella, ollaan jo maaliskuussa! Sen huomaa jos ei muuten niin näistä tuliaiskakkusista, jotka kevään kunniaksi maaliskuun eka ilmestyvät tarjolle. Täällä itäisessä Algeriassa helmikuun viimeisenä päivänä kuuluu leipoa noita vinoneliöitä nimeltänsä bradj. Perinteisessä taikinassa ei ole muuta kuin kuskusryynejä ja voisulaa, välissä maustettua taatelimassaa, paistetaan pannulla. En ole koskaan tehnyt, sillä näitä ilmestyy meille muutenkin ihan tarpeeksi.

On siis paikallinen kevät. Senhän huomaa näistä joulutähdistäkin, jotka kurkottelevat kohti sinistä taivasta

ja dyyneillä tuoksuvista valkoisista piiskaherneistä, vitiretamista. Huumaavaa!

Löysimme uuden ulkoilupaikan tasangon jokivarresta, ikivanha eukalyptusmetsä, puut olivat tosi jyhkeitä. Näyttipä siistiltäkin! Ei pahemmin roskia, ei lehmiä, ei lampaita, ei ihmisiä...vau!

Ja hau! Hauvelit saivat vapaasti juoksennella, mikä lysti. Joku immeinen kyllä yritti tulla samalle apajalle, mutta kääntyi nopeasti pois, kun näki koirat.

Joku oli kaatanut lahon puun jokeen (millähän jyrsimellä). Halkaisijaltaan n. 70 cm, ei mitään pieniä nämä. 
Saapas nähdä saako puu lahota jokeen itsestään, eukalyptukset lahoaa tosi hitaasti, joten kestää, jollei joku sitä siitä pois raahaa. (Mikään ei tietenkään pidätellyt Juania rypemästä ah niin houkuttelevan mutaisessa vedessä.)

 

 Just, puu kerää roskat joesta, sehän sen toimenkuva onkin. (En siis voinut välttyä roskakuvalta nyttenkään, pienensin sentään ettei näyttäisi niin pahalta.)

Kevättä rinnassa eläimilläkin. Tämä (pahuksen) turkinkyyhky hyödynsi viimevuotisen mustarastaan pesän mandariinipuussamme (kotilo alivuokralaisena). Siellä se nyt nököttää hautomishommissa eikä ole moksiskaan ihmisistä, vaikka hiihtolomalaisia hyppi viikon verran puutarhassa enemmän kuin tarpeeksi. Meilläkään ei ole ollut sydäntä sitä hävittää, tehty mikä tehty, argh.

Kottaraiset käyvät täällä talvehtimassa lokakuusta maaliskuuhun. Ovat jo ehtineet tuhota oliivinviljelijöiden sadon ja valmistautuvat nyt pesintämatkalle. Kohta ne ovat siellä. Kevättä teillekin!

Yllätys pinaattipuketissa

Tämmöinen pöllähti pöydälle pinaattipuketin mukana, kun olin juuri lopettanut leipomisen.  
EEEEEI!  Ei meille enää yhtään elukkaa, oli kuinka söpö hyvänsä, EI! 
Sekunnissa ehti vilahtaa silmissäni koko faunaattinen historiamme, ne koirat, linnut, kalat, puput ja hamsterit, gerbiilit, kameleontit, kilpikonnat, apina, gaselli, gepardi, tulikohan siinä kaikki... villeimmistä olenkin jo kirjoittanut tarkemmin TÄÄLLÄ. Nyt ei enää yhtään elukkaa tähän huusholliin  (madame kehittelee ennakoivaa kriisiä). 
No Mösjöö toi tämän vain pikaiselle visiitille. Muka. Kaverin marsu, eikö olekin kiva...
Josta kaveri varmasti haluaa päästä eroon, kyllä tämä jo arvataan,  mutta EI tule meille!  Turha yrittää ujuttaa.

Tinakin katsoi jo epäilevällä silmällä, että mikäs tuo on, olisikohan se varmuuden vuoksi syötävä pois siitä häiritsemästä.

Marsua meillä ei ole ennen ollut eikä ole nytkään. Akat voitti tämän kierroksen.

Kun ei ole parempaakan tekemistä..

 - Hei, odota Tina... Mitä ne puhui itsenäisyyspäivästä, itsenäisyys, mitä se on?
- Sitä ettei ole kenenkään hihnassa, niin kuin me nyt, ollaan vapaita.
-  Se on sitten vain kerran viikossa, itsenäisyyspäivä.
- No muun aikaa ollaan sellaisia näennäisiä itsenäisyyksiä. Täyshoito ja silleen.. ei huono juttu ollenkaan.

- Tuu kattoon! Mä löysin vapaan puun!
- Hölmö! Kaikki puut on vapaita..
- Ai tää ei oo kenenkän?  Kastelenpa vähän... nyt mä omin sen, se on MUN.

Kukkuu!

Grrh.. sainpas kiinni. Hei missä sä oot, täähän on tyhjä.. 

Kyllä mä vielä sut saan kiinni...

Auts, hyppäsin ohi... 

Juan, sä oot toivoton... anna kun mä autan sua 

No niin, räkäistä hommaa, mutta saatiinpa se lannistettua.

 

Huhuu, meri on täällä, tänne päin! 

 Mahdollisuuksia... 

 

Mun rinkeli, tätä et ota! 

  

Etkä mun piippua, oisko antaa tulta.

En mä nyt ota mitään, hei hei!

Yksi salamatkustaja silti paljastui, onkohan uinut pohjoisesta asti.