tiistai 31. joulukuuta 2013

Onnellista vuotta 2014


ei ole kynnystä vanhan ja uuden välissä
ei merkkiä palaa takaisin tai astu yli
ajan virrassa liu’un ohi
 ympärilläni muistot menneestä 
toiveet tulevasta

Taas on yksi vuosi kulutettu loppuun. Kuudes blogivuosikin täytetty. Suhde blogiin on jo kuin vanhalla avioparilla, kaikki tarpeellinen on sanottu, mutta hiljaa yhdessä olisi silti vielä kivaa. Mitenkähän se blogin suhteen toimii.. mietinpä sitä ensi vuonna, seitsemän olisi sentään parempi kuin kuusi.

Toivotan kaikille sydämellistä tulevaa vuotta ja onnea kukkuroittain matkaanne!


lauantai 21. joulukuuta 2013

Joulua!

Miss' sypressit tuoksuvat talvellakin..

Tässä kyllä tuoksuu seetri ja tähän typistyy meidän joulunviettomme. Tapaninkaffet tosin juodaan ulkolaisten ystävien kesken ja se on siinä. Itsekseni kuuntelen joululauluja kun siltä tuntuu, lahjoja ei jaeta eikä mamma ole laittanut kystä kyllä enempää kuin muinakaan arkipäivinä. Meillä ei ole vietetty joulua sen jälkeen kun lapset lähtivät kotoa eikä ole tunnetta sitä yksin viettääkään. Minusta joulu kun on sellainen mukava seuraleikki, joka vaatii ympäristönkin osallistumista. Tunnelmaa valmistellaan jo varhain jouluvaloineen, markkinoineen ja lauluineen, mieluusti vielä lumihiutaleiden leijuessa taustalla. Viime jouluna sitä oli kiva käydä katsomassa Suomessa, täällä en sitä enää kaipaa. En ole korttejakaan lähetellyt moneen vuoteen, mutta kiitän niitä, jotka siitä huolimatta muistavat minua.

Tässä nyt toivotan teille kaikille yhteisesti, niin ystäville, tutuille kuin tuntemattomille lukijoillenikin

        MITÄ PARHAINTA JA TUNNELMALLISINTA JOULUA! 

 

tiistai 17. joulukuuta 2013

Öljyä rattaisiin

 
 
Vihdoinkin! Kaupunkimme on siirtymässä tietotekniikkaan! Siis ihan kohta voi olla henkilötiedot koneella ja vaativammankin asteisen virkatodistuksen voi(si) saada asuinkunnastaan eikä tarvi sitä lähteä anomaan  synnyinpaikaltaan. Puhumattakaan muista virallisista papereista, joiden jonottamiseen ja odottamiseen kuluu aikaa muutamasta tunnista muutamaan kuukauteen. Käteen saattaa saada lopulta käsinkirjoitetun lomakkeen, hyvässä lykyssä kopion kera,  kalkeeripaperilla saatu aikaan se ihme.  Kuka vielä muistaa kalkeeripaperin... niitä käytetään täällä kaikissa virastoissa, missä vaan lomakkeita tarvitaan. Lomakkeetkin kyllä ovat aika usein loppu, krooninen paperipula.

Yleensä papereissa on vielä virheitä, joiden korjaamiseen kuluu muutama kuukausi lisää. Minunkin mieheni on sinnikkäästi kirjattu siviilisäätyyn naimaton, mutta sehän on oma vikamme, kun emme silloin ammoin jaksaneet juosta pääkaupungin ulkoministeriössä kirjauttamassa itseämme. Algerian lähetystö ei sitä hommaa hoida, vaikka heidän kirjoissaan olemmekin Suomessa vihitty pari ja virallisen perhekirjan omistajia. 
Vähän kyllä ihmettelen, miten mieheni viimeisessä virkatodistuksessa siviilisäädyksi oli muutettu  eronnut. Olenkohan missannut jotain? Vai onko jo sen verran vanha mies ettei voi olla enää naimaton. Seuraavassa minut kai sitten jo kolkataan hengiltä ja saadaan merkintä leski.
Toisilla taas eroaminen voi olla hankalaakin.  Eilen laukkukaupassa eräs herra kertoi, että hänen paperissaan oli merkitty aviopuolisoksi hänen appensa. Kesti viisi kuukautta, että sai eron appiukostaan, vaikka lain mukaan moinen liitto ei täällä edes ole sallittu. Näitä byrokratian helmiä kyllä riittää, ei tule puheenaiheista pula.

Mutta oottain aikaa parempaa. Saadaanhan me jo 3G-verkkokin, Annabaan luvattu kolmen vuoden sisällä. Ja kuulemma ensi vuonna voisi ehkä jo maksaa nettilaskunsakin netin kautta! Jee!


Kunhan ei valuisi tarpeelliset öljyt hukkaan...

lauantai 7. joulukuuta 2013

Kun ei ole parempaakan tekemistä..

 - Hei, odota Tina... Mitä ne puhui itsenäisyyspäivästä, itsenäisyys, mitä se on?
- Sitä ettei ole kenenkään hihnassa, niin kuin me nyt, ollaan vapaita.
-  Se on sitten vain kerran viikossa, itsenäisyyspäivä.
- No muun aikaa ollaan sellaisia näennäisiä itsenäisyyksiä. Täyshoito ja silleen.. ei huono juttu ollenkaan.


- Tuu kattoon! Mä löysin vapaan puun!
- Hölmö! Kaikki puut on vapaita..
- Ai tää ei oo kenenkän?  Kastelenpa vähän... nyt mä omin sen, se on MUN.

Kukkuu!

Grrh.. sainpas kiinni. Hei missä sä oot, täähän on tyhjä.. 

Kyllä mä vielä sut saan kiinni...

Auts, hyppäsin ohi... 
Juan, sä oot toivoton... anna kun mä autan sua 

No niin, räkäistä hommaa, mutta saatiinpa se lannistettua.

Huhuu, meri on täällä, tänne päin! 

 Mahdollisuuksia... 

Mun rinkeli, tätä et ota! 

  
Etkä mun piippua, oisko antaa tulta.

En mä nyt ota mitään, hei hei!

Yksi salamatkustaja silti paljastui, onkohan uinut pohjoisesta asti.





maanantai 2. joulukuuta 2013

Mistä jäin paitsi

Olisi ollut mahdollisuus päästä miesten matkassa vuoristorataan kokemaan korkean paikan huikeaa tunnetta ylätasangolle. Tuonne vuorenhuipun tasanteelle, missä puolen miljoonaa ihmistä asuu Algerian kolmanneksi suuremmassa kaupungissa Constantinessa. Päivän reissu. En mennyt. Ja miksi en mennyt?
Siksi että Algeriassa ei vielä ole keksitty yleisiä vessoja edes huoltoasemille eikä tuolla matkalla liiemmin kasva pusikoitakaan. Olen kyllä nähnyt täkäläisten naisten tienvieressä  levittelevän kaapujaan ympyrään, että joku hätäinen voisi piipahtaa näin rakennetussa huussissa, mutta enpä kyllä olisi ilennyt pyytää lähes tuntemattomia miehiä minulle sellaista rakentamaan. Viimeksi olen käynyt Constantinessa parikymmentä vuotta sitten, edesmenneellä apellani oli siellä asunto, joten oli aina kyläpaikka tiedossa. Nyt tyydyin lähettämään mieheni matkaan vain kamerani, mutta näköjään kuvaaminen ei ollut miehillä pääosassa.

Yllä olevasta kuvasta voi lopusta päin lukea, että edellä ajava auto on rekisteröity Constantinessa (25) vuonna 1999 (199), ensimmäiset numerot ovat varsinaista tunnusta. Täällä siis nuo tiedot eivät ole mitenkään salaisia. Heti tunnistetaan ulkopaikkakuntalainen, jos töpeksii liikenteessä, ja varsinkin vuosilukuja on hauska seurata.  Jokaisella kaupungilla on omat tunnuksensa, Annaban autot kulkevat numerolla 23. Sama luku on myös postinumerossa esim. Annaba 23 000, viimeinen numero vaihtelee postitoimiston mukaan.

Kuvien laadussa ei ole kehumista, liikkuvasta autosta otettu ja vettäkin satoi, onneksi ei lunta. Ihmettelen miten tuolla talvella pärjäävät lumen kanssa ja kesärenkailla..

Siellä kierretään vuorta ympäri, ympäri, ylemmäksi ja ylemmäksi... 

välillä kallion läpikin... 

Kaupungin halkaisee Rhumelin rotko ja puoliskot yhdistää toisiinsa seitsemän siltaa, joista kai pari taitaa olla tällä hetkellä autoliikenteellekin kunnossa ja yksi kävelysilta. Uusi moderni viaduc on vielä rakenteilla.  Tuon sillan korkeudelta on pudotus 175 metriä. Huikea tunne kun siellä kävelee. Se onkin itsemurhakandidaattien ykköspaikka.


Asukkaita on tuolla kalliolla ollut jo 30 000 vuotta sitten, seinämässä on luolia luolapiirroksineen todistamassa
menneistä eläjistä. Turvallinen paikka tietysti, ei ihan heti pääse vihollinen yllättämään, vaikka onhan se vallattu moneen otteeseen pitkän historiansa aikana.


No niin, ovat päässeet ylös asti (ei ollut meidän automme matkassa), vielä sillan ylitys...

siitä oikealle

ja tullaan kaupunkiin, joka ei suuremmin eroa muista täkäläisistä. Kapeat kadut, paljon autoja ja jalankulkijat siellä seassa.  En jäänyt paitsi kuin tulotien hienoista maisemista ja sillalla kävelemisen huikeasta tunteesta, kun tuuli tuntuu vievän mukanaan pilviin.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Sateenkaaren alla

Käveltiin huomaamattamme sateenkaaren läpi. Se päättyi tuohon keskelle polkua, nyt ei muuta kuin odotetaan aarteiden tippuvan taivaalta. Toistaiseksi ei ole tullut kuin vettä. Mutta jee, katsokaa mittaria sivupalkissa, talvi! Piti jo laittaa lämmityskin päälle, kun koleus hiipi luihin asti.


Käytiin katsomassa mitä hupapuistolle kuuluu. Jos vielä muistatte, niin alkoivat tuhota mimosametsääni 2010 keväällä. Ovat päässeet jo pylväsasteelle. Mikäs kiire siinä, lapsiakin syntyy uusia joka vuosi, koko maassa 3,02 naista kohden, täksi vuodeksikin oli ohjelmoitu miljoona syntymää. Vaikka lapsikuolleisuus 17/1000 niin silti riittää.

Tästä kuvasta olen suorastaan ylpeä! Juu, olen vähään tyytyväinen. Mutta että sain bongattua linnun ja vielä suht näkyväksi kuvaan pokkarin zoomilla ja käsivaralla, tällaista armoa ei meikämummolle kovin usein suoda. Lintunen taitaa olla joku sirkku.

 No sitten alkoikin sataa oikein kunnolla ja palattiin kotimaisemiin. Sade piti tietenkin ehtiä hyödyntää pihan pesuun...

Talviset ilmatkaan eivät ole estäneet paikallisten juhlintaa. Täällä ei paljon huveja ole tarjolla, joten jalkapallosta voi nirhaista kollektiivisen riemun. Kyseessä oli MM-karsinta, tärkeä siis. Juhlinta kannatti aloittaa jo viikkoa aikaisemmin, varmuuden vuoksi, jos vaikka hävitään niin tuli edes juhlittua. No se voitettiin ja juhlinta voi jatkua vielä muutaman päivän. Hurjaa menoa ennen ja jälkeen. Muutama kuollut ja satoja loukkaantuneita, useimmat pudotessaan liikkuvista kulkuneuvoista riemunkiljahdukset kurkussa. Sanoin kuvaamaton liikennekaaos. Turhautuneen kansan käsittämätöntä ylireagointia. Ymmärrän innostuksen, mutta en sitä että oma ja muiden henki vaarannetaan järjettömyyksillä. Siinä olisi psykologeille sarkaa. Ja päättäjille. Huh. MM-kaaosta odotellen..

lauantai 16. marraskuuta 2013

Sitä saa mitä pyytää

Tuskin ehdin ääneen valittaa kuivuutta, kun taivaan hanat aukesivat täälläkin. Olisi pitänyt valittaa jo aiemmin, koska se noin tehokasta oli. No, ehkä en ota koko kunniaa itselleni, sillä moskeijakin ehti jo lähettää muutaman saderukouksen ilmoille. Viime yönä heräsin ihmeelliseen kolinaan ja hälinään, menin parvekkeelle katsomaan, toki pitää olla perillä pienen maailmani tapahtumista, ties vaikka varkaat olisivat tyhjentämässä taloamme tai anoppi ruvennut muuttopuuhiin. Kaikki on mahdollista.
Naapurit siellä touhusivat, vesi oli vyörynyt alakertaan ja koko perheen voimin luuttusivat. Kesällä laatoittivat puutarhansa, mutta taisivat unohtaa kallistukset ja jopa kynnykset. Jees että taas olin tyytyväinen, en vahingonilosta vaan siitä, että itse haukkana vahdin niitä kallistuksia silloin, kun omalla puolellamme laatoitettiin, niitähän ei täällä kukaan muu puolestasi ajattele. Ja täällä kun kerran sataa niin sataa oikein kunnolla eikä ripotellen.

 Käytiin verryttelemässä jalkalihaksia dyyneillä. Meri loiski edelleen kiitettävästi ja rannan rojut olivat vaihtuneet toisiin, simpukankuoretkin tyystin kadonneet.

Uskaltaisikohan... Kyllä se uskalsi.

Kivinen tie horisonttiin. Ei heikkonilkkaisille. 


Tällainen korento tuli keikistelemään eteeni. Taitaa olla joku neito, en tunne korentoja ollenkaan ja harvoin saan niistä edes kuvia. Tämä malttoi vähän aikaa odottaa paikallaan.


Miten kävellä tämmöisten peilinsirujen yli, kun mieleen tulee vaikka kuinka monta mosaiikkimahdollisuutta... pakko kerätä muutama.



Zombit heräävät täällä vähän myöhässä.  Tämäkin olisi ollut vau niin jännä, mutta joo, en ottanut. Ehkä vain siksi etten tiedä miten sen saisin puhtaaksi.  Näin sen kyllä jo silmissäni koristamassa puutarhaani tai tuijottamassa parvekkeen seinältä. Buuu!

perjantai 8. marraskuuta 2013

Toivo, Toivo, missä viivyt

Siitä se sitten johtuu, aina jatkuva kesä. Azorien antisykloni on parkkeerannut Espanjan ylle eikä meinaa päästää pohjoista matalapainetta tänne enää moneen vuoteen. Hyvästi lumiset vuorenhuiput, hyvästi talvi!  Tästä lähtien vain loputtomiin kaunista päivää luvassa, jos meteorologeihin on uskominen.
Tahtoo siis sanoa käytännössä, että kuivuus sen kuin pahenee ja kohta hanat korisevat kuolinkouristuksissa. Nytkin jo lorottavat vain aamupäivisin. Ellei sitten Nino tai Nina tule meitä kevätpuolella pelastamaan. Saako semmoista edes toivoa...
Tänäänkin paistoi päivä kivasti kolmenkymmenen asteen voimalla. En silti ajatellut lähteä ilmastopakolaiseksi pohjoiseen. Johtuen jo siitäkin, että sopivat lennot eivät enää sovi samalle päivälle, ainakaan talviaikaan, ovat karsineet pois juuri sen minulle sopivan Pariisin lennon. Tietysti. Ja mitä vielä...

Ceratitis capitata. Välimeren hedelmäkärpänen. Lyhykäisyyden vuoksi myös englanniksi, medfly. Pahin hedelmien tuhoaja Välimeren alueella. Ja munimassa minun mandariinipuussani! Sen jäljiltä madonsyömät mandariinit maassa ja myös toiveeni mehukkaasta syksystä. Argh! 


Ja sitten tuo vihreä puska tuolla kukkien takana sitruunapuun alla. Papyrus. Jostain on lennähtänyt siemen ja nyt se pääsi kesäaikana leviämään, vaikka oikeasti on kosteiden paikkojen kasvi. Sitä on melkein mahdoton tuhota ja leviää kulovalkean tavoin, muuten olisi ihan kiva vihreä puska. Kuinkahan suuren kuivuuden se tarvitsee kuollakseen...

Avaan Toivo-kirjastani umpimähkään sivun: "Meidän ei koskaan pidä vajota epätoivoon. Tilanteemme on ennenkin ollut huono ja muuttunut paremmaksi. Joten uskon, että niin käy nytkin." George Washington. 

Siitä tulikin mieleeni, että pressan vaalit tulossa keväällä, ehdokkaina ainakin tämä aktuelli aivoinfarktipotilas, jonka aivojen nykyisestä kunnosta ei kansa tiedä mitään, ja kv. kirjailijamme Yasmina Khadra. No comments.

Appelsiinipuussani on vielä appelsiineja. 

Ja Lepiksen blogissa How to survive Novembre 2013.  Suosittelen.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Ensimmäinen marraskuuta

Annaban ainoa katolinen kirkko, Pyhän Augustinuksen basilika, kukkulallaan upouudessa hohdossaan. Kolme vuotta remonttia  ja onpa taas kaunis, pitäisi mennä joskus kuvaamaan lähempää ja paraatipuolelta.
Jokin aika sitten sain kirkolta henkilökohtaisen kirjeen: "Sallikaa meidän esitellä hoitokotimme, joka ottaa vastaan köyhiä ja orpoja vanhuksia. Kiitos ihmisten anteliaisuuden, pystymme takaamaan heille ruuan, vaatteet, lääkkeet, lämmitetyn tilan talveksi, jne...."  Eka rivin luettuani ajattelin, että auh, joko ne nyt tarjoaa minullekin vanhuspaikkaa! Meinaako ukko heittää minut ulos ennen aikojaan.. 
No ei sentään, katolisten sisarten ylläpitämä vanhainkoti vain etsi lisää lahjoituksia remonttia varten. Hyvin he saivatkin kerättyä,  niin täkäläisiltä kuin eurooppalailtakin, viisi miljoonaa euroa upposi korjauksiin. Suuret avajaiset olivat pari viikkoa sitten, taisi siellä olla läsnä Suomen suurlähetystön väkeäkin, erään lehden vierasluettelon mukaan ainakin.
Tänään marraskuun ensimmäinen päivä katolinen maailma juhli kaikkien pyhimysten päivää, heillä niitä riittää, muun muassa tuolle kirkolle nimensä antanut Augustinus. Katolisen perinteen mukaan ensimmäisenä päivänä kunnioitetaan pyhimyksiä ja vasta toinen päivä muistellaan kuolleita. Nykyään Ranskassa ainakin taitavat jo kunnioittaa ja muistella molempia samana päivänä.
Pyhäinpäivä vuonna 1954 sai Ranskassa nimekseen Punainen Pyhäinpäivä, kutsutaan myös veriseksi pyhäksi.  Silloin nimittäin alkoi Algeriassa virallisesti vapaussota Ranskan vallasta. Ensimmäinen marraskuuta on täällä vuoden suurin virallinen juhlapyhä ja sillä kunnioitetaan kaikkia vapaussodassa menehtyneitä marttyyreita. Päivää ei silti kummemmin juhlisteta muuten kuin liputtamalla, muutamia poliittisia istujaisia lukuun ottamatta.

Tänä vuonna päivä osui tavalliseksi perjantaipyhäksi, ylimäärisiä vapaapäiviä ei siis tullut. Kesähelteet onneksi  loppuivat, joten päätimme lähteä aarteenetsintään rannalle.

Paljon mahdollisuuksia...

 Kas, Nessiekin oli tullut Skotlannista tänne lomalle


Simpukkakukka ajopuulla



Pyhäpäivät ovat pitkiä, joten järjestettiin vähän vapaa-ajan virikettä toimettomina ajeleville miehille. Vai oliko se Opel itse, joka päätti testata vieläkö kansasta löytyy yhteishenkeä, meni ja upposi tienpenkan hiekkaan. Syvälle. Ensimmäisinä ehtineet kuusi miestä eivät riittäneet. Tarkennetaan nyt vielä, että nelivedolta näyttävä ei välttämättä ole kuin kaksiveto, tai tässä tapauksessa jopa monityöntö.
Onneksi täällä ei ole pulaa uteliaista. Riittää, että seisahtuu tien viereen ja koht sillään tarjotaan apua. Ei tarvinnut edes vilautella valkoista mamma hädässä -vilkkuani. Tiellä kulkevat autot alkoivat pysähdellä yksi toisensa jälkeen ja kohta oli meininki kuin markkinoilla. Lopulta osui paikalle sellainenkin, jolla oli vetonaru mukana, ja hii-hop, veto ja työntö, sievästi nousi. Päästiin kotiinkin.
Ja juu, kyllä tästä kansasta edelleenkin löytyy tarvittaessa yhteishenkeä ja  avuliaisuutta. Mot.



lauantai 26. lokakuuta 2013

Ei mitään sanottavaa







     Irrallisia tavuja kuin änkytyksiä
     monen palapelin palasia sekaisin
     päässäni, ei niistä synny kokonaista

     ei sanoja, ei lauseita

     Mies vaihtaa kattolamppua
     näkee itsensä uudessa valossa
     se riittää.

     Minä pyörittelen rosoisia kiviä
     keräilen mykkiä sanoja
     mykäksi lauseeksi

     vanhalle varjostimelle
     uusi elämä

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kohtaamisia

Viikonloppuna lähdettiin hellettä pakoon vähän ylemmäksi. Mereltä nouseva sumu kiersi vuoren rinteet viileään harsoonsa, aurinko ei vielä ollut puskenut itseään siitä läpi, joten jaksoi vähän kävelläkin. Kivasti on alkanut jo vihertää.
Täällä ei juuri ihmisiä tapaa, mutta kaikkea muuta kyllä.  Joku luolapeikko siinä heräilee kesäuniltaan ja ärjyy uhkaavasti.
Isonenäinen metsänvartija tarkkaili tilannetta.  Aika tiukka katse kaverilla.

 Välillä tuntui siltä kuin useampikin utelias silmäpari olisi tarkkaillut. Mitä ne kaikki odotti...

Se selvisi seuraavassa mutkassa. Lehmäpariskunta seisoi tukevasti keskellä tietä. Meillä onneksi koirat hihnassa. Isäntä eturivissä Juanin kanssa. Juan esitti liikkumatonta patsasta yksi jalka ylhäällä häntä piikkinä takana. Minä Tinan kanssa taaempana, Tinalla häntä kiemuralla ilmassa ja lihakset valmiina loikkaan. Kuka väistää ja mihin,  oikealla puolella äkkijyrkkä, vasemmalla kallioseinä. Siinä sitten katseltiin tovi toisiamme.
Sonni ratkaisi asian hyökkäämällä sarvet ojossa. IIIIIIIIIK!
Ja miksikö tästä ei ole kuvaa? Siksi että paparazzi roikkui kaksin käsin Tinassa, joka ehdottomasti olisi halunnut mennä isäntänsä apuun, kun taas paparazzi vallan toiseen suuntaan. Juan väisteli sarvia parhaan taitonsa mukaan ja isäntä yritti häätää äkäistä elikkoa tiehensä, taisi välillä nakella pikkukiviäkin kun ei muuta kättä pidempää ollut saatavilla. Lopulta sonni luovutti ja kääntyi vaimoinensa sinne mistä oli tullutkin. Huh.

Raikuvat aplodit voittajille.

Siinä he vähän myöhemmin palkintokorokkeella. Tässä kohden koirat taas irti. Ja Tina, joka ei ollut päässyt täyttämään velvollisuuttaan henkivartijana, otti vahingon heti takaisin ja karkasi salamana vielä lehmien perään. Pitkävihainen tyttö. Ei auttanut kutsut ei mikään, sinne meni. Aika pitkään olikin reissullaan, ei koskaan saada tietää mitä tapahtui, ei kuulunut haukuntaa ei ammuntaa, vahingoittumattomana ja tyytyväisenä kuitenkin palasi takaisin. Luulenpa, että oli vain päässyt tarpeeksi lähelle ja todennut palan liian suureksi haukattavaksi. Saipahan oikkunsa täytettyä.