Minä ja Algeria

Blogeissa on kiertänyt meemi kertoa itsestään 25 asiaa.  Koska itsestä on aina niin helppo kertoa, niin kerronpa sitten minäkin muutaman totuuden vaikka suhteestani tähän maahan, jossa olen asunut 2/3 tähänastisesta elämästäni. 

Elikä  Minä ja Algeria:

1. Algeriassa on yli 41 miljoonaa asukasta, keski-ikä 27,8 vuotta.  Minä edustan määrällisesti  1 prosenttia niin ikä- kuin ulkomaalaisuustilastossakin. Sanomattakin selvää, että kadulla tunnen itseni jokseenkin vanhaksi. Suomessa keski-ikä on 42,4. Mikä helpotus edes lomalla, joka viides vastaantulija on ikäiseni tai vanhempi.

2. Naisten keskimääräinen elinikä on 78,2 vuotta. Jos muuttaisin vanhoilla päivilläni Suomeen, pitäisivät minua hengissä vielä kuusi ylimääräistä vuotta. Ehkä.

3. Täällä on lailla kielletty vanhempien laittaminen hoitolaitokseen, jos vain lapsia on elossa. Huollossani on siis anoppi, 96 v, sitkeä poikkeus tilastoissa. Sellaiseen sitkeyteen ei minulla ole pyrkyä.


4. Työllistettyjen määrä maassa on runsas 12 miljoonaa - ottaen huomioon, että tilastoissa asevelvollisten lisäksi työllistetyksi lasketaan, jos tekee tunnin töitä viikossa. Hurjaa,kun suurin osa väestöstä on työikäisiä. Omaishoitajuutta ei lasketa työksi. Onneksi työllistän yhden apulaisen edes aamupäivisin.

Villanpesupäivä

5. Algerian laajasta populaatiosta suurin osa asuu kapealla rantakaistaleella. Olen ahtautunut samaan läjään. Välimeri loiskii parinsadan metrin päässä.

 Ennen ulko-oveltani näki meren.  Kerran näin unta, että valtava hyökyaalto vyöryi ovesta sisään, menin kylpyammeeseen pakoon. Varmaan rauta-amme olisikin kellunut hyvin, heräsin ennen kuin voin testata.

 

Siltä varalta on puutarhassakin amme.

7. Useimmat Algerian rannikkokaupungit ovat ranskalaisten rakentamia, kolonialismin jäänteitä. Mekin asumme entisessä ranskalaisvillassa. Kaksi erillistä kerrosta, ranskalaisittain keskeltä aukeavat ikkunat ja ovet sisään päin, pienessä vessassakin, hyvä jos itse sisään mahtuu.  Jokainen algerialainen haluaisi omakotitalon,  kukapa ei. Se ratkaisisi asunto-ongelman tuleviltakin sukupolvilta, kerroksia voi lisätä tarpeen mukaan.

Siksi merinäköalani on nykyään tällainen

8. Patonki, valtion tukema peruselintarvike. Ilman sitä ei algerialainen elä, joten sitä pitää ostaa aina liikaa ja aina tuoretta. Seuraavan päivän leivät  kerätään elikoille syötäväksi, roskiin niitä ei saa heittää eikä maahan. Sen sijaan voi jättää esim aidalle, jos vaikka kulkukissa kaipaisi purtavaa. Patongin lisäksi voidaan syödä paikallista rieskaa kesraa. Tai muuta omatekoista.

Leivän paistoa Saharassa

9. Haarukka ei ole ollenkaan välttämätön kapistus, soosiruuat syödään patongin palalla. Soosiruokia on melkein kaikki muut paitsi spaghetti, siinäkin täytyy haarukan alla pitää patongin palaa. Lusikkaruuista nyt puhumattakaan.Joitakin tomaattisoosiruokia on minunkin ihan pakko syödä patongilla, se vaan on niin hyvää, varsinkin jos soosiin vielä tiputtaa sulatejuuston paloja.

10.  Perinteisesti syödään lattialla istuen matalan pöydän ääressä kaikki samasta kiposta onkien. Erittäin kätevää suurella porukalla. Ei ole ikinä tuottanut minulle ongelmaa, vaikka usein jo käytetäänkin  omia lautasia. Ongelmanani on nykyään päästä risti-istunnasta ylös, joten meillä on ihan oikea pöytä ja tuolit.

→  Ryhmäruokakippoja on oltava kaapissa kaiken varalta

11. Annabassa ei kukaan huvikseen liiku talvella ulkona pimeän aikaan paitsi rosvot ja hörhöt. Meidän residenssikorttelinkin kadunkulmalta saavat hörhöt kaiken tarvitsemansa. Animaatiota pitkälle yöhön, minunkin korvilleni.

12. Kesällä ja paastokuukauden aikaan naisetkin voivat liikkua pimeällä ainakin ilta yhteentoista. Sen jälkeen vain kevytkenkäisimmät. Minulla on tosi painavat kengät, useimmiten citylenkkarit. 

Lenkkarit kesäliikenteessä

13. Jos haluaa käydä päivittäisellä kävelylenkillä kaikessa rauhassa väljästi, on se tehtävä auringonnousun aikaan. Siksi käynkin lenkillä vain kerran viikossa, vähän kauempana ja vähän pidempään.

14. Ystäväni käy joogatunneilla, tekevät kerran pari vuodessa retkiä Saharaankin joogaamaan. Kiinnostaisi minuakin, mutta en ole ryhmäsielu. Joillekin aurinkotervehdyskin on pakanallista, entisajan egyptiläisten auringonpalvontaa kuulemma. Ne, jotka näkevät siinäkin uskontoa, tervehtivät sen sijaan Allahia. Minun joogani on enää pelkkää hengitystä.

 Kameli-asana

 15. Annaba on kuuluisa rannoistaan. Jotta niistä voisi kesällä nauttia, pitää iskeä auringonvarjo hiekkaan tarpeeksi varhain.
Myöhemmin rannan valloittavat röyhkeäsilmäiset nuoret miehet. Ymmärrettävää miksi nykyään bikinien asemasta monet naiset käyttävät suojaavampia varusteita. Tuttavillani on tapana pulahtaa veteen silloin, kun aurinko pilkistää horisontin takaa. 

 Lähirannat odottava.  Aikainen herätys, not for me.

 16. Bussi ei täällä ole koskaan myöhässä. Sillä ei ole aikataulua eikä aina varmaa päämäärääkään. Mieluummin heilautan taksin, ne ovat keltaisia ja niitä Annabassa riittää jonoksi asti. Kaupunkiin pääsee 120 dinaarilla eli noin eurolla, hinta saattaa vaihdella matkustajan aksentin mukaan. Kauempiin kaupunginosiin eivät kaikki taksit viitsi lähteä ollenkaan.

17. Jokaisen talon ikkunalla, katolla tai parvekkeella on lautasantenni, useimmiten monta. Kanavat on kaikki piratoitu piraattimodeemilla. Meillä näkyy Ranskan kanavat  ja alakerrassa arabimaiden.   Kun koodit vaihtuvat,kanavat häviää ja Mösjöö saa hepulin, ei osaa nukkuakaan ilman Colomboa, joten aika pian piraattihuoltomies käy koodaamassa etsivän takaisin henkiin. Aitoja modeemeja ja kortteja ei Annabassa myydä, joten en tunne huonoa omaatuntoa piratoimisesta. Algerialaiselle telkkari on yhtä tärkeä kuin leipä, minulle tärkein on nettiyhteys, yksi kokonainen mega, riittää sekin.

Emme ole ainoita rikollisia

18. Me ajelemme vain vanhoilla autoilla, niitä ei kukaan halua varastaa eikä edes osiksi hajottaa. Uusiakin on ostettu, mutta jostain syystä hetimiten myyty pois. Olisi kyllä korkea aika yksi kunnollinen pitääkin. Jos en vielä ole kehittänyt Kippari-Kallen hauiksia, niin se johtuu yksinomaan siitä, että algerialaiset ovat tosi avuliaita teiden ritareita.

Lisää työvoimaa tarvitaan vielä

19. Algeriassa laillinen avio-ikä on 19 niin pojille kuin tytöille. Alaikäinen tyttö voidaan naittaa vain tietyissä tapauksissa. Seillainen tietty tapaus on raiskaus.  Järkyttävää, onneton uhri voidaan vanhoillisten vanhempiensa vaatimuksesta naittaa raiskaajalleen, joka avioliitolla pyyhkii rikoksensa olemattomaksi. Jos uhri vielä on tullut raskaaksi niin tuomari eritoten suosittelee liittoa. Länsimainen näkemykseni on, että uhria tässä rangaistaan elinkautisella. Toki tiedän, että tietyissä sosiaalisissa tapauksissa tai tietyssä maalaisympäristössä tätä lain aukkoa voidaan myös käyttää keinona naimisiin pääsemiseksi molemmin puolin, mutta silti!
Naiset käyvät täällä jatkuvaa taistoa oikeuksistaan, paljon ovat edistyneet, mutta paljon on vielä taisteltavaakin, vanhaa kulttuuria ei niin vain kaadeta. Naisten oikeuksia ei niinkään paljon rajoita laki kuin suvun miehet, mutta tässäkin asiassa ero rannikkokaupunkien ja sisämaan välillä on valtaisa.
Ulkomaalaisena minulla ei ole samanlaisia rajoituksia, mutta näitä tarinoita jaksan ihmetellä edelleenkin.

20. Jos analysoidaan tilastoja, niin yleisten onnellisuusmittarien mukaan ollakseen onnellinen ihmisen pitäisi asua pohjoisella pallonpuoliskolla, harvaan asutussa maassa (missä lämpötila  pakkasen puolella), ja olla varakas. Vaikka Suomessa. Algeria on sillä listalla 38/156.
Miten se onnellisuus sitten näkyy ja näytetään? Suomessa se näkyy materialistisena hyvinvointina, täällä se on sisäistä, se pursuaa musiikissa, tanssissa, yhteisessä ilonpidossa. Sitä ei tarvitse etukäteen suunnitella, siinä vain yhtäkkiä joku alkaa taputtaa, kotikeittiössä, kadunkulmassa, rannalla, ja istik istik lanteet alkavat heilua,ikään ja sukupuoleen katsomatta, estoitta, rytmi on veressä, onni liikkeissä, ei siihen tarvitse päihteitä eikä mitään maallista rekvisiittaa.
Paitsi väen puuttuessa tarvitsee sen soittimen - laitan joka ilta musiikin soimaan ja hetkuttelen antaumuksella, päivän murheet ravisutan eetteriin.

Minulla on vielä vanhanajan kasettisoitinkin ja vanhaa kunnon rockia! Jee!. 

Tässä tuli nyt lastattua useemman postauksen verran juttua, periaatteella harvoin mutta paljon :) . Jos jaksoitte tänne asti niin onneksi olkoon sitkeydestänne!

EDiT: Ennen kuin joku luulee, etten osaa laskea edes kymmeneen, niin kutonen pelästyi yksinäisyyttään ja  huomaamattani hyppäsi seiskan seuraan. Täällä ei mikään ole niin kauhean tarkkaan, en minäkään.

Kirjahaaste

Ritalta sain haasteen vastata kirjakysymyksiin. Lukemiseni rajoittuu nykyään lähinnä kesälomiin Suomessa, kiitos sikäläisten kirjastojen, mutta katsotaan mitä tästä haasteesta saan levitettyä… 
 
Kirja, jota luen juuri nyt
 

Tai jonka luin viimeksi, sillä tällä hetkellä en lue varsinaisesti mitään, selailen kyllä useitakin Annaban historiaan liittyviä teoksia.  Norjalaisesta Nesbosta löysin vinkin alun perin Tuulan blogista, ja viime kesänä taisin lukea kaikki Nesbot, mitä kirjastosta löytyi. Isänsä pojan ostin matkalukemiseksi maaliskuussa, muuten en enää kirjoja ostakaan. Kirjamakuni vaihtelee ajoittain ja laidasta laitaan,  viime vuosina olen ahminut lähinnä jännityskirjallisuutta, oma elämäni on kai liian tylsää. 

Kirja, josta pidin lapsena. 
 
Voi voi, kaikista. Luin kaiken minkä käsiini sain - jo ennen kuin opin lukemaan  :)
Harmitti niin, kun isosisko ja isoveli saivat aapiset koulusta. Lopulta tätini osti minulle oman aapisen ja aapiskukko muni sen väliin silloin tällöin pipareita - siitä jäi ikuinen pahe, tykkään edelleenkin napostella lukiessa.
Ensimmäinen oikea oma kirjanen (jonka nimeä en muista, mutta se ei ollut vielä Hanhiemon lipas) oli tietenkin elämää suurempi juttu.  Se alkoi lorulla, jonka kyllä muistan vieläkin ulkoa:

Katsos pikku Elliä:
hän syö kauravelliä
ja ihan yht'äkkiä
peljästyy hämähäkkiä,
jolla oli pelkästään
ikävä olla yksinään
ja siksi tuli katsomaan
mitä söi Elli tuolillaan. 

Se on Kirsi Kunnaksen runo, mutta sen opin vasta paljon myöhemmin. 


Viisikot ja Tiina-sarja olivat jossain iässä suosikkejani. Samaistuin niin satasella Tiinaan, vahinko että yhtään Juhaa ei kylän kakaroista löytynyt.
Maalla ei minun lapsuudessani usein lapsille ostettu kirjoja, joten koulun kirjasto tuli luettua läpikotaisin ala-asteiässä. Koulun kirjasto toimi samalla kyläläisten kirjastona, joten tuli luettua paljon aikuisillekin tarkoitettuja kirjoja, pelkän lukemisen ilosta.

Kuvassa 1961 painettu ranskalainen versio Seikkailujen linnasta, joka Ranskassa on laitettu Mystery-sarjaan kuuluvaksi, mutta joka siis alun perin on Adventure-sarjaan kuuluva.







Kirja, joka jäi kesken

Algerian levottomuuksien alkaessa 80-luvun lopulla Ranskan kulttuurikeskus Annabassa lopetti toimintansa ja perin heidän kirjastostaan suuren kasan vanhoja kirjoja, lähinnä lastenkirjoja. Niiden joukossa oli tämä Thomas Mannin Taikavuori, painettu 1947.    Monta kertaa olen sitä aloittanut, mutta en ole jaksanut jatkaa, pitäisi kai kokeilla suomeksi. Mutta syytän siitä nettiä. Jos sitä ei olisi keksitty, lukisin mitä tahansa paremman puutteessa.


Kirja, joka teki vaikutuksen
 
En tiedä tekeekö mikään kirja enää kovin  suurta vaikutusta. Aika pienenä lapsena löysin vanhempieni kätköistä meriseikkailua käsittelevän kirjan, oikeammin löytöretkeä.  Kirja aukaisi silmäni ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan ja herätti valtavan kaukokaipuun. Minulla on vieläkin silmieni edessä mielikuvia kirjan tuottamista visioista, myrskyistä merellä ja oudon maailman ihmisistä. Se varmaankin herätti kipinän matkustamiseen, sellaisen pois-kipinän, josta toinnuin vasta aikuisena täällä.  Rakastan edelleenkin uusien paikkojen löytämistä, mutta matkustaa en itse viitsisi. Tässä kohden netistä on suuri hyöty.
Löysin kirjan talvella siivotessani vanhempieni asuntoa – ja kääk, siivosin sen kiertoon muiden kamojen ohella! Ei tainnut olla järki kokonaan tallella sillä hetkellä. Nyt en enää yhtään muista mikä oli kirjan nimi. Mutta Kon-Tiki kuului samanlaiseen lukukokemukseen, joten napsautan sen tähän.
 Kuvassa ranskalaisena kuvitettuna versiona vuodelta 1951.

Kirja, johon palaan uudelleen
 
Tjaa, pitäisi lukea uudestaan koko kirjahyllyni, niin on jo kaikki unohtunut. Kohta varmaan riittää yksi kirja, sitä voisi sitten lukea uudestaan ja uudestaan aina uutena eikä edes olisi väliä mistä kohtaa alkaisi.

Tuo Kolme miestä veneessä on joskus Pariisin välilaskun aikaan tipahtanut muististani Seine-jokeen. Olen päättänyt sen sieltä onkia ja palauttaa takaisin Thames-jokeen. Kirjan  huumori miellytti, se onkin ainoa asia, mitä siitä muistan. Ehkä palautuu jotain mieleen kun uudelleen aloitan. Kirjan olemassaolokin palautui mieleeni telkkarista nähdyn elokuvan Comme un avion jälkeen, veneretki sekin. Selvä vinkki siis lukea tuo kirja uudestaan.
Romain Garyn kirjoihin palaan aina vain uudelleen. Niiden hienovarainen huumori ja kielikuvat ovat jotain, mikä näköjään on vaikea kääntää. Maailman suurin pettymys oli lukea Tästä eteenpäin matkaliput eivät kelpaa suomeksi.  Niin se vaan on, että alkuperäiskielellä pitäisi ainakin jotkut kirjat ymmärtää.  Vaikka vanhemmiten muuten olenkin ruvennut lukemaan mieluiten äidinkielelläni. Englanninkielinen pokkarihyllyni ainakin saa rauhassa pölyttyä.

Vaihteeksi haastetta

Haaste kulkee blogista toiseen ja haasteen saa aina alle 200 lukijan blogi. Eli tällä jaamme näkyvyyttä niin haasteen antajalle, kun haasteen saajille :).
Kiitä haasteen antajaa, vastaa hänen esittämiin kysymyksiin ja luo 11 uutta kysymystä. Sen jälkeen listaa 11 Liebester awardin ansaitsevaa blogia.                                                                                

Kiitän siis Vilukissia  tästä haasteesta ja vastailen hänen esittämiinsä kysymyksiin parhaan taitoni mukaan, vaikka en tässä nyt mitään näkyvyyttä olekaan metsästämässä. Enää.  

                                                                  

 1.Miksi kirjoitat blogia? 

Jos tätä nyt voi vielä sanoa kirjoittamiseksi... Joulukuussa tulee 8 vuotta yhteiseloa täyteen, en osaa luopuakaan.

 2.Suurin haaveesi?
Eiköhän se olisi oma kämppä Suomessa. Mitä turhia kaunistelemaan, iso lottovoittokin riittäisi, sillä saisi kämpän ja pystyisi sitä pitämään ylläkin...

Oikeesti tuollainen algerialainen kerroskotitalo isolla pihalla olisi mukava, jokaiselle lapselle perheineen oma kerros ja vanhukset alakertaan, jee! Miksiköhän lapseni eivät ole tästä innostuneita...

3.Mikä vuodenaika on mieluisin?
Kevät Algeriassa, kesä Suomessa.

4.Missä ammatissa haluaisit olla?
 Kyllä tämä eläkeläisyys riittää vallan mainiosti. Mutta jos on pakko, niin voisin olla vaikka vahtikoira....

5.Piha- vai sisätyöt (kotitöistä)?

Työt? Minulla on tämmöinen sinihilkka, joka tekee ihan mielellään. Minä teen silloin kun en katso sitä työksi, sisällä tai ulkona ihan sama.

6.Poltatko kynttilöitä?
Vain ja ainoastaan sähkökatkojen aikana. LUKSEJA MULLE! Ainakin 500.  Ei ole paljon pyydetty, jos auringonvalossakin kerran on 50 000-100 000 luksia.

7.Lyhyehkö matka liikuntaharrastukseen, valitsetko moottoroidun kulkuvälineen, vai jonkun muun? Minkä?
Olkkarissa on sohvan lisäksi stepperi, olen jaksanut sinne vielä kävellä.  Sähköpotkulauta olisi kyllä aika jees.

8.Paras liikuntamuoto?
Jalat kantaa toistaiseksi, mukavinta se on hitaasti luonnossa...

joskus sinne on vaan niin hankala päästä. Suomessa tykkään pyöräillä, pääsee helpommin ja nopeammin perille.

9.Asutko maalla vai kaupungissa?

Meidän poukama tuo ylempi ranta, osa Annaba citya, noin 640 000 ihmistä, lehmiä, kulkukoiria, villisikoja... siis kaupungissa asun.

10.Oletko ikinä laihduttanut?
Heheh, juu, joka kevät muutaman kilon, että voin taas kesän syödä rauhassa kotomaan herkkuja niin ei tarvi vaatevarastoa uusia joka vuosi.

11.Vierastatko vammaisia ihmisiä?
Saatan vierastaa yhtä hyvin ei-vammaisiakin. Se vähän riippuu, olen tosi huono keksimään small talkia tuntemattomien kanssa, olen itse se vammainen. 


Tämä haaste on kuin bumerangi, vähän väliä palaa takaisin. Nyt se on tehnyt 2½ vuotta kierrosta ennen kuin osui uudelleen kohdalleni. Olen siis ennenkin tehnyt paljastuksia täällä, silloin en tehnyt kuin yhden uuden kysymyksen, nyt en tee sitäkään. En myöskään keksi 11 uutta haastettavaa, lisää näkyvyyttä halutessanne voitte vastata näihin Vilukissin kysymyksiin tai sitten noihin linkin takana oleviin aikaisempiin kysymyksiin. Olen niin tylsä tällä kertaa.

Kahvia, kiitos!

Kun ei ole mitään tähdellistä kerrottavaa eikä valitettavaakaan enää, kun vieraat jo lähtivät, niin Jaelin blogista bongasin tämmöisen haasteen, "jossa piti esitellä kahvi/teekuppinsa.Samalla piti kertoa hieman juomatottumuksistaan". Kaikkihan nyt ilman muuta haluavat tietää mitä juon ja miten...

Siis kahvia. Meillä on kolme eri kokoista mutteripannua. Pienintä mies käyttää ollessaan yksin, keskikokoinen on meille kahdelle ja isoin kun vieraatkin haluavat osansa. Kaikki olivat ihan mustia vielä tänä aamuna ja ajattelin ne kuvata tänne juuri sellaisina kaasulieden kauniiksi mustuttamina. Mutta voi ei, Mösjööllä on jonkinsortin kuudes aisti, ellei peräti seitsemäs, aikeistani tietämättä meni ja hankasi ne päivän aikana puhtaaksi!  Uskomatonta, juuri nyt vaikka ovat vuosia saaneet rauhassa mustua!!

Kahvi meillä jauhatetaan pavuista kahvikaupassa sellaiseksi kuin halutaan ja on siis aina suht tuoretta. Tähän piti laittaa kuva meidän kahvikaupasta, mutta eipä sitä taaskaan mistään löytynyt, vaikka mielestäni koko digikuvavaraston kävin läpi. Argh!
Teetä ei itse sellaisenaan paljoa juoda, minä joskus vihreää ja flunssaisena yrttiteetä, muuten juon hopeateetä. Englannissa ollessani opin juomaan teen maidolla, nykyisin hopeateeni on pelkkää keitettyä vettä maidolla :)
Ja sitten siirrytään kuppeihin..

Minun kuppini on tuo valkoinen. Mösjöö juo tuosta pienesta antiikkikupista, avioliittomme ensimmäiset kupit, ei ole kuin tuo yksi enää jäljellä ja sitä pitää varjella kuin silmäterää - sitä on haettu roskapussia myöten, kun on joskus ollut kateissa. Iso muki on minun iltamukini, juon siitä iltahörppyni eli hopeateetä tai vihreää telkkaria tuijotellen.
Olen kahvinlipittäjä. Aamulla menee yksi kuppi maidolla ja toinen tietskarin edessä mustana. Termospullo säilyttää loput ruokakahveiksi. Iltapäivällä keitetään sama satsi uusiksi.  Kaikkiaan kulutan kahvia noin kuusi kupillista päivässä, en enää litrakaupalla kuten ennen. 

En ole astioiden kerääjä, kuppeja meiltä silti löytyy montaa eri kokoa, vieraiden mieltymysten mukaan. Paikalliset vieraat yleensä juovat kahvinsa pienistä espressokupeista ja ne tarjoillaan isolta tarjottimelta maan tavan mukaan olohuoneen matalalle pöydälle. Meillä ei kateta pöytää muuta kuin vähän vieraammille, joita onneksi harvoin käy. Yleensä on käytössä tarjottimet, joilla kukin kuskaa kahvejaan ja ruokiaan mihin milloinkin haluaa, useimmiten telkkarin eteen.
 Omien kavereitteni kesken lipitämme kahvit/teet lasimukeista parvekkeella ilman sen kummempaa protokollaa kesät talvet.

Torstain herkut ja retro kattaus 70-luvun hengessä :)   Kirsikka-kangas tuukina (olisikohan Finlaysonin)  ja Sarviksen punaiset astiat.

Tästä meemistä saa muutkin halutessaan innostua ja tarjoilla minullekin kahvia, kiitos :D 

Keittiöpsykologiaa

Eipä täällä ole hurjasti mitään tehty, lähinnä katseltu seiniä (pesun tarpeessa) ja jääkaappia.  Viime mainittua ulkopuolelta, se oli Stazzyn idea se. Mitä jääkaappi kertoo?
Meillä on tuollainen jämäkkä kaksiovinen Samsung, jossa alapuolella leveä pakastinlaatikko, pienpakastajalle todella kätevä, olemme erittäin tyytyväisiä. Eikä se ole meille mitään kertonut tai valittanut, ainakaan ääneen, paitsi silloin kun unohdamme oven auki.
Jääkaapin ovelle kuuluu tietenkin antaa persoonallinen ilme magneeteilla, sitä vartenhan ne on keksitty, jääkaappimagneetit. Ja mitä ne sitten meistä kertovat?

Ainakin sen, että joskus on syöty corned beefiä purkista ja että kaikenlainen uusiokäyttö on meillä kokeilemisen arvoista. Muistissa ei ole kehumista, mutta muistilaput on jo keksitty, kierrätyskamaa nekin. Elämä sujuu kuin kilpikonnan marssi, no hurry, välillä ollaan pää ihan perhosen siivellä ja vain liihotellaan ympäriinsä. Oikean puoleiset perhoset on muuten ostettu Tiimarista varmaan jo sen perustamisvuonna (1975), ei siis olla mitään eilisen perhon poikia me.
Hirvistä meillä ei ole vaaraa, ei edes liikenteessä, ihmisistä sitäkin enemmän.
Ja tuo yksi huonosti näkyvä päivänvarjo mainostaa Vittelin vettä. Miten se on meille joutunutkin! Meillähän on näitä vesiä omastakin takaa kymmenittäin  ja niitten nimet kuulostavat sellaisilta kuin Saida, Ifri, Besbassa, Djurdjura, Guedila, Mouzaia, Mansourah, Youkous... ai mutta tuo viimeksi mainittu vedettiinkin markkinoilta, kun siitä löytyi streptokokkeja. Olen käynyt Youkousin lähteillä ja ihmettelen, miten niin asumattomaan vuoristoon on voinut minkään sortin kokit eksyä, mutta missäpä täällä ei luontoa pilattaisi.
On meidän jääkaapin ovessa joskus roikkunut muutakin, enemmän ja vähemmän, esim. kortteja, mutta nyt on toiset ripustukset niille. Ja muut muistettavat löytyvät seinäkalenterista jääkaapin vierestä. Keittiöpsykologin jääkaappidiagnoosi on siis, että aika aneemisia ollaan. Säästin teiltä vaivan kertoa se. Mutta tämä oli haaste, joten alkakaapa analysoimaan jääkaappiminäänne tekin.

Ja ihan nyt lisukkeena kuvasin työpöytänikin, jolta voi löytyä melkein mitä tahansa...

 

Tästä voi päätellä, että syksy on tullut meillekin ja muuttolinnut palanneet. Kottaraiset ovat täällä varsinainen vitsaus oliivinviljelijöille. Yksi kottis syö pari oliivia päivässä ja pudottaa alas muutaman lisää, ja kun niitä on kymmeniä tuhansia, niin hävitys on sen mukaista. Harvemmin ne täällä syövät itikoita, mutta ovat silti onnistuneet tuhoamaan jopa kokonaisia mehiläisyhdyskuntia. Niitä vastaan käydään jatkuvaa taistelua verkoilla, pelottelulla ja jopa dynamiitilla, tämäkin yksilö oli saanut jostain osuman ja kuoli myöhemmin mösjöön pelastusyrityksistä  huolimatta.

Romujen katselusta siirryinkin sitten taivaan katseluun. Oli nimittäin eilen illalla sähkökatkos puolessa kaupunkia ja tähdet loistivat taivaalla niin kirkkaina jotta. Pakkohan siitä ihmeestä oli mennä kuva ottamaan...

Niin, meillä siis tähdetkin ovat värikkäitä, punaisia tai sinisiä. Onpa hienoa,  ja niitä oikeasti on enemmän kuin mitä kuva antaa ymmärtää.
 Joopa, kannattaisi ehkä vihdoinkin lukea kameran käyttöohje.

Ai että olenko merkkitietoinen?

Blogistaniassa kiertää tällainen kysely, bongasin sen Jaelin appelsiinipuusta. Kun näinä hikipäivinä ei ole parempaakaan kerrottavaa, niin teenpä henkilökohtaisia paljastuksia.
Vastaukseni otsikkoon on kyllä. Kaikissa tuotteissani on merkki (saako merkittömiä myydäkään), ja olen siitä hyvin tietoinen, sillä yleensä se on vielä läntätty näkyvästi väärään paikkaan.  Eri asia sitten onko merkki miten tunnettu...

Laukku

Tämä on ehdottomasti kätevin jokapaikanlaukkuni, mitä ikinä olen omistanut. Valitettavasti se sairastui samaan murenemistautiin kuin yhdet kenkäni ja syystakkinikin. Olkaa huoleti, en käytä sitä enää. Mietin kyllä saisiko sen vielä tuunattua uuteen uskoon. Siinä oli kohdallaan ihan kaikki, pehmeys, koko, monta pikkutaskua ja pysyi hyvin olkapäällä. Eikä sillä ollut näkyvää nimeä.  Se  kasvoi tarpeen mukaan ja oli siis ehdoton matkoilla. Kesti vain kolme vuotta. Nyyh. Nyt minulla on korvaava musta mammalaukku, liian pienisuinen ja ruma, jonka kyljessä lukee Nabo. Yäks. Ranskalaisittain äännettynä tarkoittaa kääpiötä.

Lompakko

Musta, pehmeä, nahkainen. Se sulkee suunsa sydämellä ja avaa yhtä helposti. Rakkain lompakkoni varastettiin muutama vuosi sitten, sen jälkeen olen käyttänyt lompakkoa vain matkoilla, täällä laitan rahat taskuihin.

Korut

 Ainoa koru, joita aina käytän on korvakoru. Nämä Kalevalan Onnen sydämet sain synttärilahjaksi pari vuotta sitten. Siihen asti pidin isoäidiltäni rippilahjaksi saatuja ametisteja, joista toinen lopulta hukkui. Voi päätellä, että inhoan korvakorujen vaihtamista.  Joskus harvoin, hyvin harvoin tilaisuuden mukaan,  saatan kyllä laittaa jotkut muutkin. Ennen pidin myös kultaista ranneketjua, ylioppilaslahjaksi saatua, mutta sekin varastettiin jo monta vuotta sitten. Koska täällä kaikki näkyvät kultakorut viedään, käytän vain rihkamaa, sitäkin vain kaula-aukon täytteenä. Aarikkaakin löytyy. Sormuksia en käytä, en edes vihkisormusta.  Kaikesta päätellen en siis ole koruihminen. Ainakaan vielä... ystävät kyllä yrittävät parhaansa tilanteen muuttamiseksi.

Telkkari
Musta, iso, Toshiba 3D, olkkarissa. Sitä ei voi olla näkemättä, mutta harvoin sen avaan. Pienempi Samsung makkarissa toimittaa Mösjöön unilääkkeen virkaa. Itse katson useimmiten ohjelmia netistä.

Puhelin

Omppua käytän täällä ja Suomessa Nokia N8, jonka sain lainaksi vävyltä. Kappas, unohdin palauttaa...  Näköjään kuvasta voi päätellä senkin, ettei ajallani ole Algeriassa suurtakaan merkitystä.

Kengät ja tennarit

Jokapäiväisessä käytössä vaativat jalkani eivät katso merkkiä eivätkä hintaa, eivät aina ulkonäköäkään,  kunhan löytyy sopivat ja pehmustetut. Varsinkin kantapääpehmustetut. Clarksin sandaalit ovat olleet hyvät kesäkengät. Pelkään, että hajoavat ennen kuin löydän uudet yhtä hyvät tilalle. Adidaksen ruskeat citylenkkarit kaupunkikävelyyn ja Reebokit ilmakuplat metsälenkkeilyyn. Tietty löytyy kaapista myös epämukavia merkittömiä tilaisuuskenkiä.

Farkut

Tässä kohden kai odotetaan  jotain kuuluisampaa merkkiä, mutta housujen kanssa on sama juttu kuin kenkienkin, kunhan sopivat. Farkut tai sen tapaiset kuitenkin. Merkeissä löytyy. Ei yhtään sinistä.

MP3-soitin
Musiikinkuljetusvälineiden päälle en ole koskaan mitään ymmärtänyt. Olkkarin Samsung-setti huolii kyllä tämänkin formaatin.

Tietokone
Pöytäkoneena Dell,  Samsung-näytöllä. Läppärinä HP, joten kuten vielä hengissä.

Meikit

Siinä kaikki mitä tarvitsen. Harvoin enää näitäkään.

Kasvovoide

Tyttäreni on pitänyt minut kaikenlaisissa rasvoissa jo vuosikaudet. Turhan kalliisti sanoisin.

Sitten kylppäritavaraan,  tällä hetkellä löytyy kaapista...
Deodorantti: Rexona roll-on
Hammastahna: Signal
Saippua: palana Dove ja aina myös löytyy Marseillen saippuaa, suihkugeelinäkin. 
Shampoo ja hoitoaine:  Kelpaa mitä löytyy. Meiltä löytyy lomalaisten jäljiltä aina jotain, näköjään tänä vuonna Timotein hoitoainetta blondeillekin. Hm.. kukahan blondi täällä on poissaollessani ollutkaan.
Suomessa ostan TreSemmén tuotteita, niitä saa sopivasti pienissä pakkauksissa reissuja varten.

Tuoksu

Minusta on täkäläisessä yliannostuksessa  tullut hajuallerginen, en kestä mennä edes kemikaalikauppoihin. Tykkään kyllä hyvistä miedoista tuoksujen lehahduksista, eau de toilette riittää.  Olen saanut lahjaksi vaikka mitä kalliita parfyymeja, joita en voi käyttää, onneksi niitä voi lahjoittaa eteen päin. Tällä hetkellä on ajoittaisessa käytössä nämä jostain saadut esittelykappaleet, kevyitä ja raikkaita molemmat, tuoksultaan kelvollisia.

Viinit ja drinkit
Olen ummikko tässä asiassa. Täällä hörpitään paikallisia viinejä, milloin mitäkin, pidän eniten valkkareista. Drinkeistä en tiedä hölkystä. Nuorena tilattiin vodkaa puolukkamehulla. Nykyään kavereiden kanssa snapsaistaan joskus Get 27 –minttulikööriä - yskänlääkkeeksi.

Leipä
Suomessa se on tietenkin ruisleipä.  Matkalaukkuuni pakkaan Ryvitan näkkäriä, on hyvää eikä paina paljoa. Täällä patonkimaassa etsin nälkääni ohraleipää. Täällä ei todellakaan ole paljoa valinnan varaa, se on melkein tämä tai tuo.

Ruoka
Kaikki kelpaa paitsi sisäelimet. Koirammekin on nirsompi.

Jäätelö
Valion tuutit ja töttöröö. Syön jätskiä vain Suomen kesässä enkä tykkää mistään ylimääräisistä  krumeluureista, enkä jäätelökakuista.

Karkit

Fazerin suklaa. Rainbow’n ranskalaiset. Leafin täytelakut. Algerialaiset minttukarkit. Korvikkeena muutkin merkit kelpaa. Paitsi ne turkkilaiset marsipaanitäytteiset suklaapallot, joita mieheni täti toi kerran kaksi kiloa.

Sänky ja lakanat
Niin, kai niissäkin jotain merkkejä voi olla, meillä näkyy vain  merkkejä nukkumisesta. Ei muuten väliä, kunhan  lakanat ovat viileätä, sileää puuvillaa (kyllä  silkkikin kelpaisi) ja mieliisti aluslakanan kulmissa kuminauhat, niitä sanotaan täällä pussilakanoiksi. Muunlaisia pusseja ei ole saatavilla, joten ompelen peittopussit itse.  Sängyllä ei ole merkitystä,  tärkeämpi on patja, omani on suht hyvä ortopedinen. Aika montaa olen kokeillut, paras on ollut Hirvihaaran kartanossa, toisistaan tietämättä kaikki selkävaivaiset häävieraat tarkistivat sen merkin, jota en nyt kyllä enää muista.

Kampaaja
Käyn kerran vuodessa Suomessa. Milloin missäkin. Tulos on aina yllätys.

Lehdet
Päivälehdet ostetaan kulmalta leivänhakureissulla joka aamu, paikallinen ja valtakunnallinen. Muita lehtiä en enää luekaan. Ranskalaiset koti- ja puutarhalehdet kiinnostaisivat, mutta ovat täällä turhan kalliita. Netti riittää.

T-paita
Tykkään väljästä. Jos merkeistä puhutaan, niin lempparissani on merkki C.A.B ja rinnassa lukee Legenda. Pelastin sen vävyn roskapussista. Lempi-ei-T-paidassani on merkki N.Y.C, kälyni vanha farkkupaita, jonka otin kierrätykseeni ainakin viisitoista vuotta sitten. Kumpikin lempipaita on jo haalistunut ja kulunut, mutta edelleen käytössä. Parempia korvaaviakin toki olen saanut ja ostanut. Yleisin merkki T-paitavarastossani  näkyy olevan Generous :)

P.S.
               

                            


Lämpömittarini on aidosti suomalainen.
Se näyttää tänään tältä.

Pitkä litania paljastuksia

 Marja-Leena Arkea, juhlaa ja unelmia –blogista haastoi vastaamaan 11 kysymykseen. Ja kiitos myös tunnustuksesta!  Haasteeseen olen jo vastannutkin kerran, mutta mennään nyt vielä uusilla kysymyksillä.  Vähällä ette tästä kyllä selviä kun vauhtiin pääsen..

1. Jos voisit valita minkä tahansa lemmikin, niin mikä se olisi?
En ottaisi enää mitään, kaikenlaisia olen jo nähnyt. Minusta on tehty koiraihminenkin lupaa kysymättä. Onneksi ollaan samaa mieltä edes siitä, että koiran tulee olla suht iso, muuten astuisin/istuisin sen päälle. Mutta kun se (ne) jo on, niin voisin kyllä ottaa lisäksi lemmikkirobotin, joka imuroi karvat, lapioi jätteet ja täyttää puutarhaan kaivetut kuopat.

 

 Juan osaa laittaa hännän solmuun uidessa.

 Tina ui vain jalkapohjaa ja häntä sojottaa taivaalle kuin snorkkeli väärin päin.

2. Luottoleipomuksesi, jossa onnistut aina?
Onnistuminen on suhteellinen käsite. Osaan tehdä lässähtäneestä täytekakkupohjastakin syötävän  savariinin. ”Uuden ruokalajin löytyminen on hyödyllisempää ihmiskunnan onnelle kuin uuden tähden löytyminen”, sanoi itse savariinin keksijä ranskalainen gastronomi Brillat-Savarinkin.
No taatelikakkua en ole vielä koskaan pilannut - ainakaan sen jälkeen kun sain ajastimella varustetun uunin.

3. Ehdoton herkkusi?
Fazerin sininen. Maitosuklaa. Suklaa. Eikä ole ollut yhtään suklaata kotona pitkään aikaan - ilmankos ei ole energiaa bloggailuunkaan riittänyt.

4. Ensimmäisen autonne merkki?

 Heh, apelta peritty viininpunainen Citroen DS  vuosimallia 61.  Siinä oli näpsät kumikappaleet puskurissa, minkä vuoksi Mösjöö ajeli sillä vähän samaan tapaan kuin hupapuiston törmäysautollakin. Kerran se simahti illalla keskikaupungille ja piti jättää sinne yöksi. Aamulla siitä puuttui etupenkitkin. Korjauksen jälkeen Mösjöö ajoi sillä vielä muutaman reissun kaljakorin päällä istuen.
Kuva on vuodelta 1975, rannalle oltiin menossa sukulaisten kanssa ja kuten näkyy, nokkapellin nostoa harjoiteltiin jo silloin. Tästä siis sai alkunsa Mösjöön kieroutunut rakkaussuhde romuautoihin - ikuinen rakkaus, sanoisin.

5. Onko sinulla paheita joita et mainosta blogissasi?
Vaikka kuinka. Enkä edelleenkään mainosta niitä blogissani.

6. Paras päähänpistosi tällä viikolla?
Tyhjää, tyhjää, tyhjää.. eipä ole mikään pisto päähän asti päässyt viime aikoina paitsi aurinko melkein.

7. Suosikki urheilulaji?
Penkkiurheilijaksi rupean vain, jos on mukana suomalaisia tai algerialaisia, joita kannustaa. Youtubesta seuraan nyt lätkäkisoja puolen tunnin viiveellä.
Itselleni  se on tämä surffailu netin aallokossa. Ja kävelehtiminen luonnossa...

viimeksi hypähtelyä jättiruokoviidakossa...

kyykkykävelyä.karhunvatukkapusikossa



henkäilyä pellon pientareella. Eipä ole montaa  kauniimpaa näkyä kuin punaiset unikot pellolla

yksikin riittää.

8. Lemppari tuunauksesi, tekeleesi alltime?
Inhoan neulomista yli kaiken, kärsivällisyyteni ei kerta kaikkiaan riitä, siitä huolimatta olen saanut aikaiseksi yhden ison  villatakin itselleni, ihanan punainen, paksu, lämmin, ollut tarpeellinenkin Suomen talvessa. Suurin
saavutukseni ikinä, vaadin että minut haudataankin sen kanssa.

9. Mikä on riittävä määrä unta sinulle?
 6½  - 7 tuntia

10. Oletko saavuttanut elämässäsi ne joita pienenä halusit?
En muista, että olisin halunnut mitään ihmeellistä, mitä nyt laulutaitoa, mutta sitä ei voi saavuttaa. En ole koskaan asettanut itselleni päämääriä, joihin olisin sen kummemmin pyrkinyt, elämä on kuljettanut mukanaan. Huomaan, että loppujen lopuksi olen aina elänyt aika algerialaisittain, lattiatasossa päivä kerrallaan. Täällähän ei kovin tarkkoja suunnitelmia kannata tehdäkään, kunhan ryhtyy johonkin niin tapahtumat alkavat edetä omalla painollaan milloin mihinkin suuntaan, yleensä päinvastaiseen kuin alkuperin oli tarkoitus. 

11. Välistä puuttuu yksi talvihattukysymys, kun eihän meillä sellaisia tarvitse. Korvaan sen uudella kysymyksellä: Oletko koskaan varastanut mitään? 

 Tämä kysymys nimittäin nousi pintaan tuolla pellon laidalla kävellessä, kun mies poimi ohi kulkeissaan pussillisen papuja pientareelta. Tunsin heti kamalaa syyllisyyttä moisesta hävyttömyydestä ja kuljinkin hyvän matkaa edellä ettei vain kukaan yhdistäisi minua papuvarkaaseen. Heh, tuskin pellon omistaja pientareen rikkaruohojen keskeltä papuja noukkii, mutta silti.
Siinä taivastellessani mietin reaktiotani ja muistui mieleen omat varkaudet. Taisin olla 7-vuotias kun pikkuveljen kanssa varastettiin mummon kassista pipareita. Juostiin nurkanpäähän niitä syömään ja siellä minua vastaan tuli hirveän suuri musta koira, jota en tunnistanut. Olin satavarma, että nyt Jumala rankaisee minua, pyhäkoulussahan oli sanottu että jos varastaa vaikka nuppineulankin.. En vielä tänä päivänä ole varma oliko koira todellinen vai syyllisen mielikuvitukseni tuote. Silloin päätin etten enää ikinä varasta.
Pelästystä ei montaa vuotta kestänyt, kun samaisen pikkuveljen kanssa käytiin omppuvarkaissa naapurissa. Isoveli antoi meidät ilmi ja selvisin pelkällä nuhdesaarnalla vain siksi että tuli vieraita juuri ennen kuin päästiin
koivuniemen herraan asti.
Teini-ikään päästyäni asuttiin jo kaupungissa ja käytiin omppuvarkaissa isoveljen kanssa. Se oli olevinaan niin jännää niin jännää. Muutaman kerran jälkeen siinä ei enää ollut mitään hohtoa ja se jäi. Mutta aikuisikään mennessä oppi oli jo mennyt perille ja kun kerran vahingossa tuli Prismasta mukaan maksamaton suklaapatukka palasin takaisin sen maksamaan. En tieten tahtoen ole mitään ottanut mukaani edes hotelleista, vaikka monet sitäkin harrastavat. Aika yleistä muuten, tiedän, kun olen ollut hotellissa töissä.
Olen niin kauan elänyt täällä varkaiden paratiisissa, että suorastaan yllätyin rehellisyydestäni, varsinkin kun minulta on varastettu useastikin kaikenlaista. No ehkä en sentään enää palaisi takaisin kauppaan maksamaan
vahingossa mukaan tullutta suklaapatukkaa, anteeksi jo etukäteen.

 En jaa tätä haastetta eteenpäin, kun on jo monta kierrosta mennyt, mutta vastatkaa vaikka viimeiseen kysymykseeni. Onko tie rehellisyyteen ollut aina niin suora? Missä kulkee teidän rehellisyytenne raja?

Mitä kahdeksan toi mieleeni

Wonders-blogista tuli ihana tunnustus ja haaste.Kiitos kiitos tuhannesti! Miten onkin kaunis kuva,  ja haastepuoli meni sitten näin: 'Sinun pitää kertoa itsestäni kahdeksan paljastavaa asiaa ja jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogin pitäjälle.  Heidän tulee kopioida kuvasymboli.'

Olen jo viiden blogivuoteni aikana tehnyt paljonkin paljastuksia itsestäni, mutta katsotaan mihin tämänkertainen haaste johtaa...

1. Synnyin tuossa isovanhempieni vanhassa saunassa. Äitini ehti juosta sinne nippa nappa metsästä ja menetti kiiruussa ämpärillisen vasta poimimiaan puolukoita. Saunaa ei enää ole, minä olen, eikä minulla  edelleenkään ole kärsivällisyyttä kovin pitkäkestoiseen puuhaan.

2. 8-vuotiaana palvoin vanhempaa veljeäni, vaikka hän tekikin kaiken paremmin kuin minä. Ja vaikka hän oli yrittänyt eksyttää minut metsään ja pudottaa puusta, lukinnut pitkäksi ajaksi pimeään ja kylmään  työkaluvajaan talvella (unohtanut sinne), syöttänyt heinäsirkkoja, käryttänyt omenavarkaudesta (jotta saisin maistaa risua) ja mitä nyt pahojaan sen ikäiset koltiaiset keksivätkin, mitä tahansa, palvoin silti. Anteeksiantavaisesta luonteestani saan ehkä kiittää häntä. 

3. Kahdeksan vuotta myöhemmin olin jo oppinut polttamaan salaa tupakkaa hänen kanssaan.

4. Siihen kahdeksan vuotta lisää ja pariisilainen taksikuski olisi vienyt minut ryhmäseksiorgioihin. Kun sitähän kaikki skandinaavit harrastavat.

5. Siitä kahdeksan vuotta valvoin öitäni kahden astmaattisen lapsen kanssa. (Tällä ei ole mitään tekemistä edellisen kanssa.)

6. Siitä kahdeksan vuotta kävelin silmät selässäkin ja sydämeni heitti volttia, joka kerta kun kuulin pamahduksen. Algerian musta vuosikymmen oli alkanut.

7. Siitä kahdeksan vuotta katselin pienempiä paukkuja uudenvuodenyönä Suomessa. En enää säpsähdellyt.

8. Siitä kahdeksan vuotta...kukaan ei enää vihellellyt perääni kadulla. Minua tervehditään sanoin 'bonjour mémé', ikäluokkalaisiani on 6,8 % väestöstä - ja paikallinen lehdistö käyttää meistä nimitystä vanhukset! No siltä välillä tuntuukin. Viihdyn kotona ja kehittelen ideoita jotka eivät koskaan toteudu.

PS. Juutuin oudosti kahdeksikkoon, vaikka se ei tässä ollutkaan tarkoitus. Numerolla on ilmeisen negatiivinen vaikutus minuun. Toivottavasti olen silti vielä hengissä silloin kun nämäkin kahdeksan vuotta ehtivät kulua
loppuun.

Hups, taisin jo käyttää kaikki kahdeksikkoni!  Joka tapauksessa, olen tosi huono valitsemaankin, eli ne kahdeksan onnellista, joiden blogeja käyn lukemassa ja joilla ei tätä vielä ole, ottakaa tästä hyvällä omallatunnolla ja tutkailkaa itseänne kahdeksan kertaa - ehkä hieman positiivisemmin pliis.