sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Hyvää Joulua


 Oikein Hyvää Joulua ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle teille toivotan näin yhteisesti kaikille!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Joulunostalgiaa

Kas vain, meillä roikkuu viime vuotisiakin joulukoristeita jo valmiina...

En ole viettänyt joulua vuosikymmeniin, oikeastaan en ollenkaan aikuisiässä. En ainakaan sillä tavalla kuin kuuluisi, perinteisesti, sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan, lapsen silmin katsottuna ja kihelmöivän odotuksen tunteella, valmisteluineen, kuusen hakuineen, joulupukkeineen... ja sen jälkeen sen silloisen elämäni pisimmän päivän, joulupäivän, jolloin vain käperryttiin perheen kesken kodin hiljaisuuteen kirjojen ja pelien pariin - jos nyt kuuden lapsen kanssa voi hiljaisuudesta puhua.
Olen  kiitollinen, että olen saanut sellaisen muiston. En ole voinut samanlaista omille lapsilleni siirtää, mutta ehkä heillä on  toisenlaiset muistot tallessa myöhemmän varalle. Niin toivon, sillä mikäs sen  ihanampaa kuin vaipua muistojen nostalgiaan, varsinkin kun ei oikeasti tarvitse huolehtia mistään. 

Ja mikä onkaan se rakkain lahja, joka teillä on säilynyt mielessä lapsuudesta?
Minulla se on säilynyt konkreettisestikin. Varmuudella en tosin voi muistaa, oliko se rakkain juuri sillä hetkellä, mutta rakkaimpana se on säilynyt vuosien saatossa, muutosta muuttoon, paitsi tänne en ole sitä raaskinut tuoda.
Taisin olla noin nelivuotias silloin, kun sain oman jakkaran. Kyllä, jakkara on rakkain.  Isän käsin tehty koivujakkara, mataliin mittoihini sopiva, jonka päälle oli kirjoitettu punaisin koristekirjaimin jouluna ja vuosiluku sekä minun nimeni. Sen istuinosassa oli parin sormen mentävä reikä, josta sitä oli helppo kiikuttaa paikasta toiseen. Se toimi minulla läksyjakkarana yo-kirjoituksiin asti ja muutti mukanani kun läksin kotoa.
Harmi vain, että jossain teini-iän omituisessa vaiheessa maalasin sen, vielä sen jälkeen moneenkin kertaan, ja muistorikas teksti jäi peittoon. Myöhemmin yritin maalia poistaakin, mutta ei se enää palannut entisekseen.  Siellä se silti odottaa minua Suomessa tyttäreni varastossa täynnä tunnetta ja muistoja.  Täällä vain verryttelen polviani paikallisella korvikejakkaralla ja elättelen toivoa, että kasikymppisenä vietän synttäreitäni omalla jakkarallani istuen. 

 Heh he, selfie, kuka hullu ottaa tämmöisen kuvan ja vielä laittaa sen nettiin :)

lauantai 29. marraskuuta 2014

Vuositarkastus


Tässä Annaban kaupunkia roomalaisten aikaan, 3 km nykyisen kaupungin keskustasta, silloin nimeltänsä Hippone, jota asutettiin 900-luvun lopulle asti.   Voi voi kun onkin vanhaa ja rapistunutta, kukaan ei välitä pitää raunioista huolta. 
Mutta ei hätää, aina voi rakentaa tilalle uudet ja ehommat!



Ihan kokonaisia pylväitä, ei ole poikki katki nämä....



 ja entäs ruukut sitten, eipä vuoda mistään, ei muuta kuin kukkasia istuttamaan. Tuommoisen jättiruukun minäkin huolisin puutarhaani. Miksei pylväitäkin, saisi niistä hienon huvimajan viinirypäleen tueksi.

Totta puhuen, tehtiin pyhiinvaellusmatka entiseen mimosametsäämme, jonne nousee hitaasti mutta varmasti se kauan odotettu hupapuisto. Teen näitä tarkastuspostauksia sieltä vuosittain.  Ei siitä ole kuin neljä vuotta, kun työt aloitettiin, ovat jo pylväsasteella. Vallan hyvin ehtivät raunioitua ennen kuin valmistuvat lopullisesti. Samassa ajassa jossain päin maailmaa olisi rakennettu useampikin kokonainen kaupunki, mutta täällähän ei ole mihinkään kiire, kaikkein vähiten huvituksiin.  (Moskeijoita kyllä nousee nopeaa tahtia, saavat kai vauhtiapua yläkerrasta).
Ja kun pitää niitä teitäkin tehdä....


Puiston takaa alkaa meidän 5 km:n luontopolkumme, joka puikkelehtii eukalyptusmetsän ympäri kukkuloille ja toista kautta takaisin. Viime vuonna se näytti tältä.  Mutta nyt ovat olleet ahkeria...



...ja jyränneet siitä kaksikaistaisen väylän. Pahoin pelkään, että vielä vetävät bitumit päälle, että autoilijatkin pääsevät maisemia ihailemaan.  Tähän asti siellä ovatkin liikkuneet vain me ja läheisen ratsastustallin hevoset.



 Uusia reittejä oli avattu metsän halki sinne sun tänne, mikä sinänsä oli ihan kiva, sillä metsä oli ennen täysin läpipääsemätöntä pusikkoa. Mutta että oikein leveitä teitä!  Siis piknik-metsäkö, jotta  cityihmiset pääsisivät piknikille autoillaan... 


AAAARGH!  Puhumme samaa kieltä  jyrsittyjen puiden kanssa.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Ripaus paikallista sairaanhoitoa

 Karvankasvua odotellen

Olenkin jo aikaisemmin kirjoitellut täkäläisistä eläinlääkäreistä täällä Annabassa. Suuri juttu, jos löytää jonkun, joka uskaltaa antaa koiralle edes rokotuksen. Yhden tikanheittäjäkokemuksen jälkeenkin jouduttiin antamaan rokotus itse. No nyt on löydetty sentään pätevä siihen hommaan.
Tinalla on taipumus valeraskauksiin ja viime kesänä todettiin nisäkasvain.  Pitää leikata, sanoi tämä samainen tohtori, mutta Annabassa ei sellaista tehdä, pitää viedä pääkaupunkiin. Siis mitä, 600 kilometrin päähän?
Aikamme asiaa ympäriinsä kyseltyämme rumpujen säestyksellä, sillä täällähän ei ole puhelinluetteloa, josta asian voisi tarkistaa, kuulimme eräästä vanhasta eläinlääkäristä, joka saattaisi homman hoitaa. Sinne siis,  otettavahan se riski on. Mösjöö hoiti homman kesällä, kun olin Suomessa. Kasvain lähti, mutta parrei olisi poistaa myös munasarjat, sanoi tohtori, myöhemmin.
No se myöhemmin tuli nyt. Tina-parka joutui toistamiseen leikeltäväksi. Minä kyllä ajattelin, että kohdunpoisto olisi ollut aiheellista myös, mutta no. Operaatiossa saatiinkin poistettua vain yksi munasarja, ei päästy käsiksi toiseen... höh, mitä hyötyä.. pitää katsoa myöhemmin sitten toinen, sanoi.
Koira tuotiin anestesiassa kotiin ja  oli koko illan niin tajuton, että luulin jo hengenlähdön koittaneen. Tohtori sentään soitteli kotiin vähän väliä ja kyseli vointia. Onneksi seuraavana aamuna Tina oli taas oma itsensä. Karvaton laikku kyljessä ja pitkä parsittu viilto. Me 60 euroa köyhempiä.  Halpaahan se oli, mutta toista kertaa en enää tähän rumbaan lähde, tuli mitä tuli.

Onneksi ollaan itse säästytty sairauksilta ja leikkauksilta, sillä ihmishoito ei ole täällä kovinkaan paljon paremmassa hallussa sairaaloissa, vain muutaman kerran on jouduttu pikaisesti käymään.   Sairaalat ovat toki ilmaisia, mutta riskillä sinne mennään yleensä vasta pakon edessä. Lääkärit ovat yrittäneet lähettää hälytyssignaaleja ylemmälle tasolle, mutta turhaan. Nyt ovat asian edistämiseksi perustaneet facebooksivun Hopitaux algeriens, bienvenue en enfer. Suomeksi sanottuna Algerialaiset sairaalat, tervetuloa helvettiin. Julkaisevat siellä kuvia sairaaloista ympäri maata, youtubesta löytyy videoitakin. Lainasin luvatta muutaman kuvan ihan vain siksi, että osaisitte asettaa asiat oikeaan mittakaavaan....

Tippapullo. Hätätapauksessa tehtaillaan itse vesipullosta.

Saksilla vesipullosta saa myös happinaamarin. Yleisessä käytössä.

 Erään sairaalan keittiö
.
Ymmärrettävää, miksi omaiset käyvät ruokkimassa potilaansa omilla ruuilla. Yleensä, jos potilas tarvitsee vaikka verta, niin sekin on omaisten hankittava/annettava. Harvoin on tarpeeksi varastossa.
Aika järkyttäviä kuvia netistä löytyi historiallisista koneista ja hygieniatasosta puhumattakaan.


Eräs synnytyssali, noin 50 synnytystä päivässä. Täällä ei kehity supersairaalabakteereita.

Synnytysosastoillakin äidit joutuvat jakamaan vuoteensa paitsi lapsensa kanssa usein myös toisen äidin kanssa.. eipä siellä päivää kauempaa sitten ollakaan. Synnytysklinikoita on kyllä yksityisiäkin, mutta vaikeampien ongelmien sattuessa niissä ei ole sairaalavalmiuksia.  Mitä sillä sitten tarkoitetaankin.  Viranomaisten mukaan ebolaankin ollaan jo valmistautuneita.
 Näin täällä. Mutta ei hätää, taas miljoona uutta algerialaista syntyi viimeisen vuoden aikana.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Keittiöpsykologiaa

Eipä täällä ole hurjasti mitään tehty, lähinnä katseltu seiniä (pesun tarpeessa) ja jääkaappia.  Viime mainittua ulkopuolelta, se oli Stazzyn idea se. Mitä jääkaappi kertoo?
Meillä on tuollainen jämäkkä kaksiovinen Samsung, jossa alapuolella leveä pakastinlaatikko, pienpakastajalle todella kätevä, olemme erittäin tyytyväisiä. Eikä se ole meille mitään kertonut tai valittanut, ainakaan ääneen, paitsi silloin kun unohdamme oven auki.
Jääkaapin ovelle kuuluu tietenkin antaa persoonallinen ilme magneeteilla, sitä vartenhan ne on keksitty, jääkaappimagneetit. Ja mitä ne sitten meistä kertovat?


Ainakin sen, että joskus on syöty corned beefiä purkista ja että kaikenlainen uusiokäyttö on meillä kokeilemisen arvoista. Muistissa ei ole kehumista, mutta muistilaput on jo keksitty, kierrätyskamaa nekin. Elämä sujuu kuin kilpikonnan marssi, no hurry, välillä ollaan pää ihan perhosen siivellä ja vain liihotellaan ympäriinsä. Oikean puoleiset perhoset on muuten ostettu Tiimarista varmaan jo sen perustamisvuonna (1975), ei siis olla mitään eilisen perhon poikia me.
Hirvistä meillä ei ole vaaraa, ei edes liikenteessä, ihmisistä sitäkin enemmän.
Ja tuo yksi huonosti näkyvä päivänvarjo mainostaa Vittelin vettä. Miten se on meille joutunutkin! Meillähän on näitä vesiä omastakin takaa kymmenittäin  ja niitten nimet kuulostavat sellaisilta kuin Saida, Ifri, Besbassa, Djurdjura, Guedila, Mouzaia, Mansourah, Youkous... ai mutta tuo viimeksi mainittu vedettiinkin markkinoilta, kun siitä löytyi streptokokkeja. Olen käynyt Youkousin lähteillä ja ihmettelen, miten niin asumattomaan vuoristoon on voinut minkään sortin kokit eksyä, mutta missäpä täällä ei luontoa pilattaisi.
On meidän jääkaapin ovessa joskus roikkunut muutakin, enemmän ja vähemmän, esim. kortteja, mutta nyt on toiset ripustukset niille. Ja muut muistettavat löytyvät seinäkalenterista jääkaapin vierestä. Keittiöpsykologin jääkaappidiagnoosi on siis, että aika aneemisia ollaan. Säästin teiltä vaivan kertoa se. Mutta tämä oli haaste, joten alkakaapa analysoimaan jääkaappiminäänne tekin.

Ja ihan nyt lisukkeena kuvasin työpöytänikin, jolta voi löytyä melkein mitä tahansa...

 

Tästä voi päätellä, että syksy on tullut meillekin ja muuttolinnut palanneet. Kottaraiset ovat täällä varsinainen vitsaus oliivinviljelijöille. Yksi kottis syö pari oliivia päivässä ja pudottaa alas muutaman lisää, ja kun niitä on kymmeniä tuhansia, niin hävitys on sen mukaista. Harvemmin ne täällä syövät itikoita, mutta ovat silti onnistuneet tuhoamaan jopa kokonaisia mehiläisyhdyskuntia. Niitä vastaan käydään jatkuvaa taistelua verkoilla, pelottelulla ja jopa dynamiitilla, tämäkin yksilö oli saanut jostain osuman ja kuoli myöhemmin mösjöön pelastusyrityksistä  huolimatta.

Romujen katselusta siirryinkin sitten taivaan katseluun. Oli nimittäin eilen illalla sähkökatkos puolessa kaupunkia ja tähdet loistivat taivaalla niin kirkkaina jotta. Pakkohan siitä ihmeestä oli mennä kuva ottamaan...


Niin, meillä siis tähdetkin ovat värikkäitä, punaisia tai sinisiä. Onpa hienoa,  ja niitä oikeasti on enemmän kuin mitä kuva antaa ymmärtää.
 Joopa, kannattaisi ehkä vihdoinkin lukea kameran käyttöohje.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Mökkihöperön unelmat



Kasvavat ihan itsestään nämä meikäläisen unelmat, kukkivat ja lisääntyvätkin. Välillä pitää oikein repiä maasta irti tai reilusti leikellä ettemme hukkuisi unelmiimme. Muutama vuosi sitten, kun tuotiin täytemaata pihalle, ilmestyi sinne samalla aivan uudenlainen rikkaruohokasvusto. Mielenkiinnolla tutkin mitä sieltä minäkin vuonna nousee. Unelmien lisäksi ainakin etanoita joka vuosi yhä enemmän.

Kesän jäljiltä puutarhastani löytyi vain joko kuollutta tai ylikasvanutta, ei pahemmin mitään siltä väliltä.

Ruusut ainakin yltävät jo puiden mittaan, vaikka leikkasin ne keväällä aivan mataliksi. Samoin kiinanruusut. Kohta ei voi enää puhua puutarhasta vaan sekametsästä.

Tässä kasvatan kaalipuuta, ihan mielenkiintoista katsoa miten isoksi puuksi koristekaali voi kasvaa. Sienet siinä jo kytiksellä, ne eivät kasva puiksi, vahinko, olisin voinut ulkoilla satumaisessa sienimetsässä.

 
 Tähän istutin kirsikkapuun taimen. On se siellä keskellä vieläkin hengissä, tuo mikä-lie-lilja vaan tupsahti tyhjästä ja ryhtyi ajamaan sitä pois.  Siinäpähän kilpailevat.

Ikiviuhko on nimensä mukainen. Kukki jo ennen kuin lähdin Suomeen kesäkuussa ja kukki vielä syyskuunkin. Nyt on siementänyt ja ensi vuonna ehkä kasvaa taas uutta. Niin toivon.

Täällä on jatkunut kesä niin etten kovin montaa kertaa ole puutarhaani kauemmas poistunut. Yhtenä päivänä sentään lähes palelin, mittarissa oli vain 28 plussaa, ehdin jo toivoa... mutta ei. Nyt alan jo olla niin höperöitynyt mökkiini etten muuta enää kaipaakaan.
Tänä aamuna lueskelin blogeja ja törmäsin uusiin suomenkielisiin sanoihin mm.  koulupudokas ja  oudokki (tuntematon eli outo henkilö). Rupesin sitten miettimään, mikä olisi tällaisen kodissaan viihtyvän uusi versio, kodokki?  Vaan kun kotimurteessani ei ole d-kirjainta, voin valita forssalaisen ärrän tai tammelalaisen ällän välillä... Kolokki kuulostaa enemmän omassa kolossaan viihtyvältä, joten taidan olla se.  Mökkihöperökin on ihan sikatylsä sana, miten olisi tönöhönö. 

perjantai 19. syyskuuta 2014

Ollako vai eikö olla...



...olla jossain ei missään.
Kuusitoista tuntia pisteestä A pisteeseen B. Välissä kolme taivasta. Odottelua, jonottelua, turvakopelointia, uudestaan,uudestaan, uudestaan; kroppani piippaa joka portilla - hermoni ovat suomalaista terästä, muuta syytä en keksi.
Olenko perillä? Tien vierillä laumoittain naisia ja lapsia, tummaihoisia käsi ojossa. Luulen tulleeni väärään maahan. Mutta matkalla hekin, etelämmästä tulleita, sotaa paossa, odottamassa ihmettä, pelastusta. Mahtuuko se pieneen mukiin...
Ruumiini on jo kotona, sieluni vielä jossain, eksynyt moneen mutkaan. Jatkan odottelua.


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Totaalista lomailua


Täällä sitä vielä ollaan Suomen suvessa. Parhaat puolet siitä tuli kai jo nähtyä ainakin säiden puolesta, tekee hyvää saada vaihteeksi vähän viileääkin niskaansa. Sateella alkaa taas  tietokonekin räpsytellä silmiään hitaasti ulos unestaan, johan se on saanut nukkuakin melkein pari kuukautta. Tekstin tuottamisen kanssa on edelleenkin vaikeuksia, mutta pokkarini on napsinut muutamia kuvia matkan varrelta. Tänä kesänä olen tutustunut lähemmin entisen kotiseutuni ympäristöön.


Ah niin perin juurin suomalaista maisemaa! Tämä on kesäisin ihan perinteisesti toimiva tilakin lampaineen kaikkineen, jossa eletään 1910-luvun malliin. Tammelan Korteniemeen siis, jos entisaika kiinnostaa. Syyskuun 14. siellä voi käydä opettelemassa perinteisen riukuaidan rakentamista ja syyskuun 20. vaikka osallistua pellavatalkoisiin.


 Tammelan puu-eiffel löytyy Kaukolanharjulta. 21 metriä ei ole järin korkea, mutta meikäläisen polville siihen mahtui ihan tarpeeksi puisia portaita (etten sanoisi tikapuita). Huipun puukaide ei mitenkään herättänyt luottamustani, vaikka en yleensä korkeilla paikoilla pelkääkään. Mutta ikänsä ihminen kehittyy, ehkä nyt sitten alan kehittää itselleni korkeanpaikan kammoa.


Harjulta avautuu kaunis näkymä Pyhäjärvelle ja Kuivajärvelle. Tämän saman salmimaiseman on Albert Edelfelt ikuistanut kankaalle 1889 auringonlaskun aikaan. Harju kuuluu Saaren kartanon maihin. Edelfelt oli avioitunut kartanon tyttären Ellan de la Chapellen kanssa, joten näistä maisemista on Edelfeltillä useampiakin maalauksia. 

 Ihan jotain muuta löytyy Somerniemeltä. Hiidenlinna on somerolaistaiteilija Reino Koivuniemen alunperin kodikseen rakentama ja sisältä katosta lattiaan upein puukaiverruksin koristeltu. Tutustuin paikkaan jo sen alkuaikoina 90-luvulla ja kokemus oli positiivisesti mykistävä. Nykyinen omistaja (alppihiihtäjä Uotila) aikoo panostaa enemmän turismiin ja se kyllä  jo näkyi ympäristössä (valitettavasti). Toki siellä edelleenkin on tarjolla myös taidenäyttelyitä taiteen ystäville.
Tässä kuvanottohetkellä siellä valmisteltiin vuoden 2014 Linnan Neidon valitsemistilaisuutta, vierailevana tähtenä eräs surullisen kuuluisa mäkihyppääjä, joka saapuikin paikalle melkoisessa laitamyötäisessä ja kuulemma lateli tilaisuudessa kosolti hävyttömyyksiä. Itse ei jääty niitä odottamaan, mutta seuraavan päivän paikallislehdet sen juorusivat.


Kaikenlaisissa paikoissa sitä vaan on tullut käytyäkin...


Ja mikähän se tämä vehje on?

Kaikki tietty arvasi.
Tällä tehtiin ennen jatsareihin ne kuuluisat poimuvarret.

Oli muuten mielenkiintoinen visiitti Portaan nahkurinverstaaseen, joka nykyisin on nahkatehdasmuseona. Viimeinen nahkuri lopetti toimintansa 1971, hänen lapsenlapseltaan saimme täydellisen opastuksen nahan käsittelyn eri vaiheisiin, kiitos siitä.  

Olen mieltynyt jostain syystä suomalaiseen lähihistoriaan (no, melkein jo omaani). Jos olisin arkeologi, huhkisin tietty hikimärkänä lapion kera algerialaisissa luolissa etsimässä jälkiä maailman ensimmäisistä ihmisistä. Näin vähemmän sivistettynä pääsee helpommalla.



Ajan hengessä edelleen ajeltiin häyryjunalla höyryfestivaaleille Jokioisilta Minkiöön. Pojat pääsivät kokeilemaan resiinalla ajoakin. Jännää oli. Valtavissa höyrykoneissa riitti ihmettelemistä.


Höyryjuna tarvitsi valtavan määrän puuta kulkeakseen. Sitä syntyi klapikoneella, joka sekin tietty pyöri höyryllä. Jäisi moni saunapuita paitsi, jos tuolla pitäisi halkoa, sai siinä pöllinsyöttäjä sellaisia iskuja käsivarsilihaksilleen.

Suomen kesä on täynnänsä kaikenlaista kivaa, jokaiselle jotakin. Minulle se on antoisia tapaamisia ystävien kanssa, joita harvoin näen, sukulaisvierailuita, henkeviä keskusteluja, lukukokemuksia (ah kirjasto!), matkoja menneisyyteen, iloista ja suruista kudottua nykyhetkeä, lapsia ja lastenlapsia, yllättäviä tapahtumia,  inspiroivia näyttelyitä, rauhallisia kävelyretkiä...

 
 välillä vain elämää sivusta tarkkaillen

uppoutuneena luontoon, tuulenvireenä lammen pinnassa
 
tai uppoutuneena kirjoihin. Nyt olen vihdoin lukenut mm. SusuPetalin Goottiemon kauhujen lippaan ja samaistunut perheenäidin ja aloittelevan kirjailijan 'kauhuihin'. Huumorilla höystettyä ja mainiota kielenkäyttöä... hyvä Susu! Tästä linkistä klik, niin löytyy enemmän tietoa kirjasta ja mistä sitä voi ostaa. 

 Yksin tein tieni viitat puolestaan vie tutustumaan kuurojen maailmaan. Raili Ojala-Signellin muistelmateos sisältää niin koskettavia kuin herkullisen hauskojakin tarinoita hänen elämästään kuurojen vanhempien kuulevana lapsena sekä työstään viittomakielen tulkkina. Railin tarinat avasivat  kivikuulevat korvani ensimmäistä kertaa kuurojen maailmalle, jota en ennen ollut osannut mitenkään edes kuvitella. Todella mielenkiintoista tietoa tarinoiden muodossa, kannattaa tutustua. Kirjaa voi tilata mm. booky.fi'stä tai suoraan kirjailijalta
Sähköpostiosoitteesta: raili.ojala@kolumbus.fi
Puhelimella/tekstiviestillä numerosta 0407170033

Tämä kesä on ollut erityisen suosiollinen vain pelkkään oleiluun. Kohta se on lopuillaan, kesä siis, oleilu voi jatkua muuallakin.  Minulla on vielä kolmisen viikkoa jäljellä ja seuraavaksi kipaisen Turun suunnalle. Sen kauemmaksi en jaksa tulevia suunnitella. 





tiistai 1. heinäkuuta 2014

Su-ätshii-omessa

Heippas vaan, täällä ollaan taas, kotomaan kamaralla ja Järvenpäässä, missä hyvä kasvaa tänä vuonna kasseissa. Oisko Kassi-Alman paratiisi..

Täällä on muitakin ihmeellisiä juttuja, kuten esim. maailman korkein tolppa, kyltistä päätellen. Paljon korkeampi kuin Dubai-torni konsaan... siitä vaan kapuamaan ylös, expertti odottaa huipulla.


No juu, huomaa ettei ole aivotyö entisestään parantunut. Flunssakin iski, kuinkas muuten täällä ikuisen jääkauden maassa.  Yksi päivä sentään paistoi aurinko ja uskalsin kamerani kanssa ulos.


Kävelykadulla soi blues ja väkeä kihisi katumarkkinoilla kuin muurahaisia. Tuntui ihan kotoiselta tungokselta. Vähän liikaakin, vaikkei sitä tästä kuvasta huomaakaan.  Niinpä seuraavana aurinkoisena päivänä eli lauantaina ajattelin kipaista Helsingissä, kun kaikki kaupunkilaiset oletettavasti ovat maalla.
   
 Vielä mitä!  Osuin keskelle parinkymmenen tuhannen ihmisen kulkuetta.

 Gay Pride. Ja paljon paljon tasa-arvolain kannattajia.  Hyvä niin, vaan eipä tyydyttänyt minun rauhallisen ja leppoisan Suomen etsintääni. Kipin kapin kodin rauhaan flunssaa potemaan. 

Olo on vielä vähän tämmöinen, mutta kyllä se tästä tokenee, kunhan saan ensin paikalliset virukset  selätettyä ja pääsen takaisin omille raiteilleni. Vähän lämpimämpi sää ehkä edesauttaisi - sitä odotellen.




sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Juhannusviikko meillä

Nyt tulee piiiiitkä postaus kuvia, kertokoot ne puolestaan, mitä täällä on puuhailtu lomalaisten kanssa.
Ensinnäkin päästiin vihdoinkin katsomaan sisältä vasta restauroitua basilikaamme (kuvia voi klikata isommaksi). Alkuperäisestä Pyhän Augustinuksen basilikasta on jäljellä enää raunioita, tämän uuden rakensivat ranskalaiset entisen läheisyyteen kukkulalle, josta se hallitsee upeasti nykyistä Annaban kaupunkikuvaa. Rakennuksen peruskivi muurattiin 1881 ja 19 vuotta sitä kesti rakentaa.
Restaurointi aloitettiin kolme vuotta sitten sekä ulkoa että sisältä, siihen tarvittavat 5 miljoonaa euroa kerättiin lahjoituksilla. Valtava työmäärä, kun koko rakennus oli jo pahasti vaurioitunut ja vettä satoi talvisin jo sisälläkin. Työn hoitivat ranskalaiset ja nelisenkymmentä algerialaista arkkitehtiopiskelijaa sai samalla koulutusta restaurointiin.

 Sisäänkäynnin puolelta yläosa kellotorneineen.

 Näkymä alttarille. Arkkitehtuuri on pyritty säilyttämään roomalaisen ja arabo-berberiläisen sekoituksena, mitä se oli alunperinkin Augustinuksen aikaan.

Annaban kirkko kuuluu Constantinen ja Hipponen hiippakuntaan ja sitä hallinnoi Maltan augustinolaiset. Luterilaisen silmiin kirkko vaikuttaa aika koristellulta, mutta aika vähäistä kuitenkin verrattuna katolisiin rakennuksiin yleensä. Tänne kokoontuu vuosittain muutama sata kristittyä mm. jouluyön messuun. Kirkko on avoinna vierailijoille lauantaita lukuun ottamatta joka päivä.

Oliviipuusta veistetty 150-vuotias Neitsyt Maria. Patsaita oli lukuisia, mutta ei mitenkään häiritsevän paljon.

Lasimaalauksia restauroitiin uusiksi pala palalta käyttäen alkuperäistä mallia ja mahdollisimman paljon alkuperäistä materiaaliakin. Kirkossa on kaikkiaan 130 lasimaalausta, joten pikkutarkkaa hommaa riitti. Osa lasimaalauksista on 1800-luvun lopun ornamenttia, osa Augustinuksen elämää kuvaavaa. Vastavaloon en sitten onnistunut niistä kuvia saamaan, argh. Seinillä kiersi reliefitauluina Jeesuksen elämäkerta.

Basilika kuvattuna takapuolelta vanhainkodin pihasta.Käytiin siis katsomassa myös orpojen vanhusten laitosta, jota ylläpitävät katoliset nunnat les Petites Soeurs des Pauvres, köyhien pienet sisaret. Hoitola toimii täysin lahjoitusten avulla, muslimit mielellään auttavat heitä niin rahallisesti kuin muutenkin.



Piha oli oikein viihtyisä palmuineen ja patsaineen. Alin patsas Jeanne Jugan, joka perusti sisarten järjestön vuonna 1839. Nyt en muista oliko heitä viisi vai seitsemän nunnaa tällä hetkellä, jotka tätä pitävät yllä, ja lukuisa joukko paikallisia vapaaehtoisia. Vanhuksia oli hoidossa 40. Algeriassahan ei lain mukaan saa vanhuksia laittaa hoitolaan, jos on lapsia elossa, mutta nykyään tätäkin lakia törkeästi rikotaan, jotkut jopa ovat hylänneet vanhempansa tien penkalle, josta joku armelias sielu saattaa sitten pelastaa hoitolaitokseen.
Tämä hoitola oli muuten oikein kodikas ja varmasti koko Algerian puhtain paikka. Tiedä vaikka itsekin siellä joskus asustelisin. 

Sitten vähän maallisempiin visiitteihin...


Siinä on yksi niistä yhdeksästä kuumasta lähteestä, jotka valuvat tuon kallion päältä alas. Pienestä reiästä jostakin syvältä se pulppuaa 97-asteisena. Joskus aikaisemmin olemme siinä keittäneet kananmuniakin. Nyt oli kuuma päivä ja tuolla se tosiaan tuntui, ei kyllä tehnyt mieli enää terveyskylpyyn kylpylän puolelle. Rikkipitoinen vesi myös lemusi kiitettävästi.

Jossakin välissä osui kohdalle Annaban  kesäkauden avajaiskulkue. Siinä marssivat kaikki kaupungin lasten ja nuorison erilaiset seurat ( joiden olemassaolosta en ole edes ollut tietoinen) ja kaupungin muutkin järjestöt ja palvelulaitokset. Ja tietysti myös folklorea Saharasta asti. Musiikkia ja pyssyjen pauketta, mökä oli mahtava. Ei vähään aikaan sen jälkeen korvat toimineet.

 Ehdottomasti paras joukkue oli puhtaanapitolaitoksen pojilla, jotka rymistelivät ohi roskapyttyineen :)

Nämä pojat halusivat ehdottomasti esitellä itsensä, olivat tulleet El Milasta paikallispuvuissaan.

Kotona on myös puuhasteltu ahkeraan, jätin puutarhahommia vieraillekin, ettei tule aika pitkäksi. Vävy oli lupautunut 'ajamaan nurmikon', ei vaan tiennyt etukäteen miten hieno masiina meillä onkaan.

Juotavatkin piti itse riipiä puista.

Elävää ravintoa tarjolla. 
 Juhannuskokko poltettu.

Ja tottakai ollaan myös katsottu jalkapalloa!  Ainakin siihen  asti, kunnes saatiin digiboxi tyhjennettyä kaikista kanavista. Onneksi sentään löysin yhden saksalaisen ilmaiskanavan ja voin seurata Algerian matsia Tinan  kanssa. Kumpikin ymmärretään yhtä paljon saksaa.


Haikarat ovat jo pesineet ja poikaset valmiita lähtemään. Minäkin jätän nyt pesäpuuni vähäksi aikaa ja siirryn suomalaisiin maisemiin. Villasukat on jo pakattu.

Kuulumisiin taas joskus ja oikein hyvää kesää kaikille!