Joulunostalgiaa

Kas vain, meillä roikkuu viime vuotisiakin joulukoristeita jo valmiina...

En ole viettänyt joulua vuosikymmeniin, oikeastaan en ollenkaan aikuisiässä. En ainakaan sillä tavalla kuin kuuluisi, perinteisesti, sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan, lapsen silmin katsottuna ja kihelmöivän odotuksen tunteella, valmisteluineen, kuusen hakuineen, joulupukkeineen... ja sen jälkeen sen silloisen elämäni pisimmän päivän, joulupäivän, jolloin vain käperryttiin perheen kesken kodin hiljaisuuteen kirjojen ja pelien pariin - jos nyt kuuden lapsen kanssa voi hiljaisuudesta puhua.
Olen  kiitollinen, että olen saanut sellaisen muiston. En ole voinut samanlaista omille lapsilleni siirtää, mutta ehkä heillä on  toisenlaiset muistot tallessa myöhemmän varalle. Niin toivon, sillä mikäs sen  ihanampaa kuin vaipua muistojen nostalgiaan, varsinkin kun ei oikeasti tarvitse huolehtia mistään. 

Ja mikä onkaan se rakkain lahja, joka teillä on säilynyt mielessä lapsuudesta?
Minulla se on säilynyt konkreettisestikin. Varmuudella en tosin voi muistaa, oliko se rakkain juuri sillä hetkellä, mutta rakkaimpana se on säilynyt vuosien saatossa, muutosta muuttoon, paitsi tänne en ole sitä raaskinut tuoda.
Taisin olla noin nelivuotias silloin, kun sain oman jakkaran. Kyllä, jakkara on rakkain.  Isän käsin tehty koivujakkara, mataliin mittoihini sopiva, jonka päälle oli kirjoitettu punaisin koristekirjaimin jouluna ja vuosiluku sekä minun nimeni. Sen istuinosassa oli parin sormen mentävä reikä, josta sitä oli helppo kiikuttaa paikasta toiseen. Se toimi minulla läksyjakkarana yo-kirjoituksiin asti ja muutti mukanani kun läksin kotoa.
Harmi vain, että jossain teini-iän omituisessa vaiheessa maalasin sen, vielä sen jälkeen moneenkin kertaan, ja muistorikas teksti jäi peittoon. Myöhemmin yritin maalia poistaakin, mutta ei se enää palannut entisekseen.  Siellä se silti odottaa minua Suomessa tyttäreni varastossa täynnä tunnetta ja muistoja.  Täällä vain verryttelen polviani paikallisella korvikejakkaralla ja elättelen toivoa, että kasikymppisenä vietän synttäreitäni omalla jakkarallani istuen. 

 Heh he, selfie, kuka hullu ottaa tämmöisen kuvan ja vielä laittaa sen nettiin :)

Paluu menneisyyteen

Kiitoksia mukavista lomatoivotuksista! Reippaasti loma on lähtenytkin käyntiin, läppäriä en ole paljon ehtinyt katsella ja nyt sen avaaminenkin saa jo leukapielet repeämään haukotuksista. Aika ihmeellistä, mutta aikansa kullekin touhulle, niin kai se menee.
Ja mitä tässä sitten on tullut puuhailtua. Ihan ensimmäiseksi retki  lapsuuden maisemiin. Tiedättekös muuten missä järjestetään letkunheiton MM-kisat?  Olivat menneet ohi ennen kuin ehdin mukaan, mutta Letkun kylässähän ne tietenkin kisataan. Ennätys miesten sarjassa on  raapaisun yli 17 metriä, että taitolaji sekin.

 Letku on virkeä kylä, 380 vakiasukasta, lähes 300 kesämökkiä. Entinen kansakoulunikin vuodelta 1903 on vielä pystyssä ja toimiva. Tosin vain ala-asteena enää, oppilaita yhteensä 24. Kummasti on myös pihan kalliot kutistuneet - niin pelottavan suuria kuin ne silloin olivatkin!

Sama kutistumisprosessi on tapahtunut entisen kotipihanikin kallioille. Olemme asuneet niin monessa talossa, että muistini on tallentanut tärkeyslokeroon vain niiden lähellä olevat kalliot, jokaisella talolla oli omansa ja niihin liittyvät useimmat lapsuudenmuistoni. Sieltä kai olen ammentanut rakkauteni kiviinkin.

Kylä on onnistunut pitämään myös täyden palvelun kyläkauppansa muuttamalla sen osuuskunnaksi, johon halukkaat saivat osallistua 500 euron satsauksella. Hieno juttu! Muuten olisikin kauppareissut pidentyneet kymmeniin kilometreihin.

Koska menneisyydessä käytiin, niin tottakai piti käydä katsomassa paikallisen Härkätien kesäteatterin esittämä samalle ajalle sopivasti osuva esitys Jööttiporin Jorman paluu.  60-luvun Saabikin oli löytynyt Jorman alle, tietysti kun Göteborgin keksitehtaalta tuli kotikylässään käymään. Näytelmään sisältyi yleisön ruokinta ajan mukaan eli annos uusia perunoita ja silliä, sitähän siihen aikaan kesäisin eniten syötiin.

 Menneisyydestä pulpahdin hyvin nopeasti nykyisyyteen, kun vastassa oli vallan merkillisiä otuksia.
Hyvin näiden hyökkäykseltä sentään selvisin enkä itsekään tykittänyt ketään avaruuteen. Kilttejä olivat.

Helsingissä piipahdin vain pikaisesti, monta paikkaa käyntilistalla on siellä vielä käymättä.
Ehdittiin sentään käydä patsastelemassa Eiran rannassa ja kaffella Caruselissa.

Ei mikään helppo harrastus tämä patsastelukaan. Nämä tyypit katselevat merelle ja teoksen nimi on Onni, tekijä Rafael Saifulin. Jos ette itse jaksa hankkia onneanne rantakalliolla istuen niin nämä sijaisistujat voi hankkia rantaansa hintaan 98 000 euroa. Keskimmäinen ei kuulu kauppaan.

Seuraavaksi alan lajitella kuvia Keski-Suomen lenkiltäni, siitä sitten seuraavaksi. 
Yritän toki vierailla blogeissannekin, aina kun aikaa riittää tai silmät ei lurpsahda kiinni...

Pää pilvessä

 

 Jännä miten ihmisen mieli assosioi kuvia. Aina kun ajamme tämän veräjän ohi nousee mieleeni High Chaparral. Monet eivät varmaan ole koskaan kuullutkaan, mutta se siis oli lännensarja telkkarissa joskus 60-70 –luvulla. Siinä saavuttiin ranchille korkean porttipuun ali niin kuin lännen villeinä aikoina oli tapana. Liekö vieläkin, en tiedä.

Nuoruuteni telkkariohjelmista muistan vain lännensarjat, mahdoinko muuta katsellakaan. Chaparralin lisäksi Bonanza, Virginialainen, Lännen tie..  Taisin katsoa Payton Placeakin jonkin verran koska tunnistan henkilöt, ja joskus Perry Masonin oikeusjuttuja, mutta länkkärit olivat suosikkejani.
Samaistuin tietenkin hurjiin ratsastajiin, siis minä joka oikeasti pelkään hevosia - ja jopa lehmiä, ei olisi minusta ollut karjapaimeneksi. Sen paremmin kuin Annie Mestariampujaksikaan, sillä kivääriä jaksoin vaivoin nostaa tähtäämisestä nyt puhumattakaan ja revolverejakin olin päässyt kokeilemaan vain puusta vuoltuina malleina.
Oikeuden puolesta taisteleva sankari piti kuitenkin olla ja harvoin ne naisia olivat. Missään tapauksessa en olisi osannut kuvitella itseäni kireäksi vedetyssä kureliivissä odottamassa sankarini paluuta.

Onhan se hyvä, että ihmiselle on suotu edes mielikuvitusta.   Tänäänkin pääsin yli 15 km automatkan näkemättä yhtään mitä kautta ajettiin,  sillä silmieni edessä pyöri ihan toisenlaisia kuvia. Aika uskomatonta, että voi nähdä ja olla näkemättä samaan aikaan.  Usein käy kävellessäkin niin että ajatukset vievät mennessään ja näyttävät ihan muuta filmiä kuin nykyhetki,  ja jossain vaiheessa voi vain ihmetellä ’miten ihmeessä olen tänne asti päässyt hengissä’. Pitäisi kai alkaa keskittyä enemmän olevaan hetkeen ennen kuin oikeasti löydän itseäni vallan muualta kuin mistä pitäisi. Tai että yleensäkään enää löydän itseni.

Tämän kai kaikki tutut jo tietävätkin: jos tulette kadulla vastaan enkä huomaa (kuten yleensä käy) niin pudottakaa reippaasti takaisin maan pinnalle! En minä oikeasti halua olla teitä tuntematta!