Lääh ja puh

Se on kesä. Kuukauden etuajassa. Joka kesä katselen kalenteria ja yritän ehtiä kuumuuden alta pois sinne viileään Suomeen.  Nytkin olen varannut lennot paria viikkoa aiemmin kuin tavallista. Ei se perhana riitä! Ovat ripustaneet auringon sääkarttaan aivan liian aikaisin. Vasta kesäkuu ja mittarissa asteet  nousevat pitkälle päälle 30, heinä-elokuun lämpöihin, mitä ollenkaan myöhemmin.  Pitäisi siirtyä puolivuotislomiin. Isäntä vaan ei oikein tykännyt ehdotuksestani, hänen mielestään kolme kuukauttakin on tarpeeksi. Höh. Sääliksi kyllä käy niitä, jotka näillä helteillä paastoavat syömättä ja juomatta koko päivän. 

Hortensiani eivät pahemmin kärsi helteistä, kunhan muistaa kastella.

Tänä vuonna vaihteeksi kauniin sinisiä. Ruostunut rautatanko kukkien juurella ajoi asiansa. 

Tuoksuköynnöksen pitäisi alkaa kukkia tähän aikaan, mutta siinä kukoistavat nyt vain kirvat. Vaikka aika kauniin oranssisia nämä oleanterikirvat. Pschhhh myrkkyä... 

 Ainoa hyvä puoli helteissä, luumut ehtivät kypsyä ennen lähtöäni - ja niitä riittää. Makeita ovat!

Puutarhassa ei sitten paljon muuta tapahdukaan, paitsi persikat vielä odottavat kypsymistään. Niitä en ehdi maistella.  Rikkaruohot tekevät kuolemaa, mikä tietty hyvä sekin. Vettä ei ole sadellut aikoihin eikä sitä varmaan ennen syksyä tulekaan. Maa alkaa olla kuivuudesta sementin kovaa vaikka sitä kuinka kastelisi. Kesässä ei täällä ole mitään kaunista, paitsi jos voi päivät istua hiekkarannalla ja katsella merta. Rannatkin kyllä jo alkavat täyttyä niin ettei sitä mertakaan kohta enää erota. 
Onneksi heinäkuu jo häämöttää. Tervetuloa Suomen ihana viileys, pakkaan villasukat laukkuun!

Bloggailusta - asiaa ja sen viertä

Laura Algeria lapsiperheen silmin -blogista lahjoitti minulle tällaisen tunnustuksen. Kiitos siitä! Blogeissa kiertää näitä vähän väliä ja olen vuosien saatossa vastannut useampaankin. Katsotaanpa miltä tällä hetkellä tuntuu...





Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi


23.12.2007 kirjoitin eka vuodatuksen upouuteen blogiini: huomio, huomio, luuni liikkuvat täällä. Eli kai sitten olin huomionhakuinen. Silloin kaikki ystäväni olivat kaikonneet maasta kuka minnekin ja tunsin oloni vähän orvoksi, joten keksin ruveta kirjoittamaan blogia algerialaisesta elämästä. Se korvasikin mainiosti ystävien puutetta ja samalla voin pitää yllä suomen kielen taitoani. Olin aivan innoissani, kommenttiloota täyttyi ihanista kommenteista, aika kului vähän liiankin rattoisasti.
Kolme vuotta myöhemmin, joulukuussa 2010 sanoin, että liikkuvat ne vieläkin, luut, joten kuten. Mietin osaisinko vielä olla kokonaan bloggaamatta. Siinä sivussa aloitin toisen blogin, Kukasta kukkaan, johon keräsin algerialaisia kasveja. Seuraavana vuonna löysin mukavia taiteen harrastajia ja aloitin raapustella aikani kuluksi kuvia minäkin  Sirokon silmään. Vuonna 2012 siirryin  jatkamaan Vuodatuksesta Bloggeriin. 
Nyt yhdeksän vuoden jälkeen luut alkavat rapista, into on alkanut hiipua. Tuntuu, että olen jo kaiken sanonut ja kuvannut eikä mitään sanottavaa saati sitten  julkaisemisen arvoista enää synny. Mietin, jos hikisesti yrittäisin vielä vuoden niin saisin 10-vuotisen täyteen. En haluaisi luopuakaan. Tämmöisille ihmisille on nimikekin, kehäraakki.

Tässä siis mennään. Aihevalikoimani on jo loppuun kaluttu ja  tasokin on nykyään tällaista...
 

 Arki. Meillä on kananmunat ruskeita ja niitä myydän violetissa kennossa à 30 kpl. Ihan varmasti kaikkia kiinnostaa. Tänään tein niistä chakchoukaa.

Puutarha. Viimeiset mandariinit on juotu. Granaattiomenapuussa pesii bulbuliperhe (kuvassa ei ole niiden kolmio vaan ruoka-aitta). Ruusunkiulukat eivät punastele missään vaiheessa vaan mustuvat. Ja kappas, minulla on karvainen juorukin.

Harvemmin enää matkustellaankaan missään. Luontoretketkin rajoittuvat pääasiassa edellisen postauksen puistoon. Se on niitä harvoja paikkoja, missä koiria voi vielä juoksuttaa vapaana. Viikon sateiden jälkeen 'järvikin' on alkanut täyttyä.

 Oi, puistoon oli myös ilmestynyt riveittäin roskakoreja. Hienoa!

 Paitsi, että suunniteltu kai vain kesäkäyttöön. Niissä ei ole kantta eikä  pohjassa  reikää, sateiden jälkeen roskat kelluvat. Toki niitä voi silloin hyödyntää selfien ottoon.

 Eläinkuvaajanakin olen onneton, kuvavarastoissani näyttää olevan pelkkiä raatoja. Tässä mangustin raato.

Koirat sentään ovat eläviä. No niin, lähdetään, hypätkää takakoslaan!

Elikä mitä ohjeita sitä voisi enää antaa aloittelijoille. Melkein jokainen kirjoittaa blogia omista tarpeistaan lähtien, oli aihepiiri sitten mikä hyvänsä. Ihmisillä on tarve jakaa tietojaan ja tunteitaan, lukijat valitsevat itselleen mieluiset. Meitä on moneksi. Itse arvostan myös sitä, että kommenteihin vastataan, tietty vähän blogin aiheesta riippuen. En ole raaskinnut poistaa vanhaa blogiani osaksi siksi, että sieltä kommenttilootasta löytyy todella mielenkiintoisia kommentteja ja keskusteluja, niitä on kiva aina välillä palata lukemaan. Kiitos suuresti niistä!

Nyt olen seurannut blogeja niin harvakseltaan, etten tiedä kuka tämän on jo saanut, joten jätän  jakelun väliin. Itse kukin saa toki miettiä omaa bloggaamistaan ihan vapaaehtoisesti, kaikki ovat merkin ansainneet.

Puhtaat valkeat lakanat

 

On valkoiset ja puhtaaksi pesty vuosikymmenien pölystä.  Anopin kapioista oli vielä pari jäljellä, jotka hän minulle lahjoitti.    Niitä katsellessa mietin, että jos olisi pitänyt tällaiset itse ommella ennen kuin sai astua avioliiton satamaan, niin minä olisin saanut elää useammankin elämän sinkkuna.

Ja mitäs näillä nyt sitten tekisin, kun eivät vastaa nykyaikaisten lakanoiden mittoja. Olisin ripustanut verhoksi, mutta meillä ei ole sopivia ikkunoita, tulisi tosi nätti kappakin, mutta pitäisi rikkoa seinään sopiva ikkuna ensin.  Voisi tietysti tehdä pitkiä tyynyliinojakin traversin-tyynylle, sekin tietysti ensin pitäisi tehdä.  Jos teillä lukijoilla on ideoita niin vink vink ja link link. 

Linkistä puheen ollen........

Sitä saa etsiä, mutta niin on tarkoituskin.

Siellä se  luuraa palmussa, linkki, jota kautta vinkkinne tulevat läppäriini  (mahtava aasinsilta asiasta toiseen, eikös :)  Lakanoiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä - toistaiseksi, mutta ehkä siihen joskus joku tuulen viemä riepu vielä tarttuu.

Mutta siis ajatella, meillekin on jo ehtinyt tämä ekoesteettinen antennin piilottaja. Olen nähnyt vasta tämän yhden, mikä sinänsä jo oli ihme, sillä täällä ei niin estetiikasta välitetä. Muualla päin maailmaa näitä nousee kuin sieniä sateella vaikka minkälaisina versioina. Ensimmäisen antennimännyn kai keksivät New Yorkin osavaltiossa 2005,  se oli siis 35 metriä korkea tekomänty, jonka kansa nimesi -miksiköhän - Frankensteinin mukaan Frankenpineksi. 

Täytyy tunnustaa, että tekojättipalmu kyllä sopii maisemaan paremmin kuin pelkkä metallihäkkyrä tolpan päässä. 

Mihinkäs muuten muualla kätketään nämä karseat tietoliikenteen tukiasemat sun muut härpäkkeet? Suomessa en ole pahemmin katsellut ympärilleni sillä silmällä, mutta pakkohan niiden jossain on olla, ehkä niin tosi hyvin näkyvillä ettei enää edes huomaa, sehän se paras piilo onkin.

Vielä elossa

Aika noloa pitää joulutervehdystä läpi kesän, vaikka kohtahan taas onkin uusi joulu. Jos nyt kuitenkin saisi aikaan uuden postauksen vanhan eteen. Pääsiäinen mennä hurahti ohi, mutta vappua ja juhannusta ehtii vielä toivotella sitä ennen. Aika on katoava käsite, ja viime aikoina se on tuntunut katoavan hurjaa vauhtia.

 Sydäntalvi kului Suomen pakkasissa. Äitini maallinen aika loppui ja isänikin jouduin hyvästelemään palvelutalon asukkaaksi, hän menetti kaiken kerralla, puolisonsa, kotinsa ja terveytensä.  Siitä jäi jotenkin tyhjä olo itsellekin. Asuntoakin piti tyhjentää, siinä tuli ajatelleeksi paitsi yhden aikakauden loppua myös tavaran merkitystä ihmisen elämässä. Niin turhaa kaikki,  kuitenkin niin monessa esineessä elää jonkinlainen muisto, mutta loppujen lopuksi paras muisto elää kuitenkin sydämen sopukoissa.  Ja elämä jatkuu.

 Maaliskuussa aurinko jo pilkisti pilven takaa ja kevätjää kutsui. Vetten päällä kävely saa ajattelemaan kaikenlaisia asioita. Muun muassa ilmastonmuutosta. Jos vaikka menisikin niin päin, että Välimeri jäätyisi - loppuisi rupuisten paattien liikennöinti. Suomellekin voisi tulla hyvät potkukelkkamarkkinat tälle suunnalle. Vempeleen pitäisi tietysti olla osittain sähkökäyttöinen, täällä kun ei olla kauhean aktiivisia potkimaan muuta kuin palloa.

Eikä muutenkaan. Meillä koiratkin syö maaten... 

Nurmikko? Kukkapenkki? 

Persikkapuu sentään jaksaa kukkia.

Syksyä odotellessa

Joo, kyllä minä olen täällä edelleen. Mitään ei vaan tapahdu, mitään ei ole sanottavaa, kuvauskohdekin on aina se yks ja sama, kuva tosin tuoreeltaan otettu. Syksyä tässä innokkaana odotellaan. Hellettä riittää kolmeenkymppiin, mutta ranta on tyhjä jopa viikonloppuna. Tahtoo sanoa, että alkuasukkailla on talvi jo alkanut. Ollapa alkuasukas!
 

Kukkuloilla alkavat pensasmansikat kypsyä.Tähänkään ei ole mitään sanomista, paitsi että miksi ihmeessä niitä sanotaan mansikoiksi. Niin harhaan johtavaa. Kyllä niitä silti retkieväänä syö.

Vuositarkastus hupapuistossa. Eipä siellä paljoa ole tapahtunut, en enää edes muista kuinka monta vuotta sitä on  jo rakennettu. Epäilen tosin, että työmiehet ovat keksineet sivubisneksen, sillä nuo savi- ja betoniruukut kyllä lisääntyvät huimaa vauhtia, niitä on satoja ympäriinsä!

Ja aitakin on pystytetty, se homma täällä hoidetaan aina ensimmäisenä. Onneksi ei vielä ollut portteja asennettu, päästiin lenkkimetsäämme.

Miten silmäni aina osuukin näihin maalarimiesten aikaan saannoksiin... niin, kuka muu näitä alapuolia katselisikaan kuin minä, kauniistahan se ruoste on, taitaa olla ihan muodissa.

 Paikallas siinä! Nyt levätään. 

 Tina ottaa adoptioäidin tehtävät tosissaan, jaksaa olla riepoteltavana ja leikkiä pienemmän kanssa kuin myös ojentaa silloin, kun mennään liiallisuuksiin. Usein riittää kun laskee painavan tassunsa toisen päälle... tai sievän päänsä :)

Taas meni kuukausi

  1954 ja 2015. Miksi kehittää hyväksi havaittua. 

Tämä on siis meidän kaasupömpeli ennen ja nyt. Tuon kautta kaupungin kaasu tulee putkia pitkin maan alta meille. Pömpeli hajosi kuukausi sitten, sen voi korjata/vaihtaa vain valtion sähkö- ja kaasulaitos Sonelgaz. Sitten kun haluavat tulla. Kuukauden odotuksen jälkeen vihdoin löytyi tyyppi, joka tunsi tyypin, joka tunsi tyypin, joka on kaasulaitoksella töissä. Niin peri paikallista. Pömpeli saatiin vaihdettua!
Ehdittiin olla kuukausi ilman hellaa ja kuumaa vettä. Ostettiin pieni sähkölevy, jolla saatiin lämmitettyä vettä ja opittiin peseytymään pesuvadissa. Jääkylmä suihku ei ole meikäläisen heiniä. Ehti tulla saunaakin ikävä, vaikka en saunaihminen olekaan.
Mutta jee, nyt kaasua taloon! 
 Paitsi, että kaasulla toimiva kuumavesivaraajakaan ei enää toiminut. 

Se pömpeli taas on kylppärin seinässä tehtävänään hoitaa keskuslämmitys ja kuuma vesi. Parikin tyyppiä ehti käydä sitä korjaamassa, mutta ei vaan tullut kuntoon. Palkka kyllä kelpasi. Tämä kolmas lopulta tiesi, että yhtä pientä ruuvia pari astetta kiertämällä viuuh vaan paineet korjaantuu. . Piti arvata mikä ruuvi. Oi kiitos!  Arvatkaas kuka lillui kylvyssä puoli ehtoota.

Hyvä, että ehdin sen kuuman kylvyn ottaa ajoissa, seuraavana päivänä sitä ei enää tarvinnutkaan, sillä Sahara puhalsi vuorten yli ja lämpötila nousi hetkessä 41:een asteeseen. Kylmä vesikään ei enää ole kylmää. Nyt istutaan sisällä jäähdyttimen viileydessä ja toivotaan, että sähköt pysyy.

Onneksi en ehtinyt pestä ikkunoita ennen Saharan vierailua, ja nythän taas onkin liian kuuma semmoiseen ponnistukseen. Ajankulukseni olen kiroillut lentoyhtiöitä, jotka ovat poistaneet listoiltaan ne ainoat lennot, joilla Annabasta pääsi Suomeen vain yhdellä vaihdolla saman päivän aikana. Nyt pitää lentää ensin pääkaupunkiin ja aikataulu on tosi tiukka. Ottaen huomioon, että paikallinen lentoyhtiö myöhästelee joskus päivätolkullakin. Melkein käy kateeksi pääkaupungissa asuvia.

Ettei nyt tulisi taas pelkästään valitettua, niin laitetaanpa sentään värikkäitä luontokuviakin. Ehdittiin käydä tasangolla ennen kuin kuumuus kävi tappavaksi.

punanätkintä ja valkoista bellardiaa

keltaista kakkaraa  ja violettia neidonkieltä, joku ukkokin on sinne koirineen eksynyt

Ja oi, näin hienon betoniämpärin olivat työmiehet unohtaneet keskelle polkua!  En raaskinnut sitä varastaa
vaikka mieli tekikin, tyydyin ottamaan kuvan poimimistani piiskaherneistä.

Mukavaa kesän alkua kaikille!

       

Kahvia, kiitos!

Kun ei ole mitään tähdellistä kerrottavaa eikä valitettavaakaan enää, kun vieraat jo lähtivät, niin Jaelin blogista bongasin tämmöisen haasteen, "jossa piti esitellä kahvi/teekuppinsa.Samalla piti kertoa hieman juomatottumuksistaan". Kaikkihan nyt ilman muuta haluavat tietää mitä juon ja miten...

Siis kahvia. Meillä on kolme eri kokoista mutteripannua. Pienintä mies käyttää ollessaan yksin, keskikokoinen on meille kahdelle ja isoin kun vieraatkin haluavat osansa. Kaikki olivat ihan mustia vielä tänä aamuna ja ajattelin ne kuvata tänne juuri sellaisina kaasulieden kauniiksi mustuttamina. Mutta voi ei, Mösjööllä on jonkinsortin kuudes aisti, ellei peräti seitsemäs, aikeistani tietämättä meni ja hankasi ne päivän aikana puhtaaksi!  Uskomatonta, juuri nyt vaikka ovat vuosia saaneet rauhassa mustua!!

Kahvi meillä jauhatetaan pavuista kahvikaupassa sellaiseksi kuin halutaan ja on siis aina suht tuoretta. Tähän piti laittaa kuva meidän kahvikaupasta, mutta eipä sitä taaskaan mistään löytynyt, vaikka mielestäni koko digikuvavaraston kävin läpi. Argh!
Teetä ei itse sellaisenaan paljoa juoda, minä joskus vihreää ja flunssaisena yrttiteetä, muuten juon hopeateetä. Englannissa ollessani opin juomaan teen maidolla, nykyisin hopeateeni on pelkkää keitettyä vettä maidolla :)
Ja sitten siirrytään kuppeihin..

Minun kuppini on tuo valkoinen. Mösjöö juo tuosta pienesta antiikkikupista, avioliittomme ensimmäiset kupit, ei ole kuin tuo yksi enää jäljellä ja sitä pitää varjella kuin silmäterää - sitä on haettu roskapussia myöten, kun on joskus ollut kateissa. Iso muki on minun iltamukini, juon siitä iltahörppyni eli hopeateetä tai vihreää telkkaria tuijotellen.
Olen kahvinlipittäjä. Aamulla menee yksi kuppi maidolla ja toinen tietskarin edessä mustana. Termospullo säilyttää loput ruokakahveiksi. Iltapäivällä keitetään sama satsi uusiksi.  Kaikkiaan kulutan kahvia noin kuusi kupillista päivässä, en enää litrakaupalla kuten ennen. 

En ole astioiden kerääjä, kuppeja meiltä silti löytyy montaa eri kokoa, vieraiden mieltymysten mukaan. Paikalliset vieraat yleensä juovat kahvinsa pienistä espressokupeista ja ne tarjoillaan isolta tarjottimelta maan tavan mukaan olohuoneen matalalle pöydälle. Meillä ei kateta pöytää muuta kuin vähän vieraammille, joita onneksi harvoin käy. Yleensä on käytössä tarjottimet, joilla kukin kuskaa kahvejaan ja ruokiaan mihin milloinkin haluaa, useimmiten telkkarin eteen.
 Omien kavereitteni kesken lipitämme kahvit/teet lasimukeista parvekkeella ilman sen kummempaa protokollaa kesät talvet.

Torstain herkut ja retro kattaus 70-luvun hengessä :)   Kirsikka-kangas tuukina (olisikohan Finlaysonin)  ja Sarviksen punaiset astiat.

Tästä meemistä saa muutkin halutessaan innostua ja tarjoilla minullekin kahvia, kiitos :D 

Mieleni minun tekevi

Tulin todistamaan, että täällä vielä olla ruikutetaan, vaikka mieli tekisikin lähteä pilvien mukana kauas muualle laulamahan. Kuten näkyy takkia ei vielä ole tarennut pois riisua, tuuli on sen verran kylmä vaikka aurinko paistaisikin.
Täällä on talvilomien aika, ei mitään tekemistä pääsiäisen kanssa, sattui vain osumaan samaan aikaan. Ja meillä on taas lomaillut sukulaisia enemmän kanssa.
Kuka vielä selittäisi mikä ihmeen vietti vaivaa 8-vuotiaita lapsia. Siis vietti heitellä kaikkea mahdollista aidan yli naapuriin. Siinä hommassa on jotain aivan älyttömän hauskaa. Ja se näyttää olevan vuoron perään  jokaisen sukupolven harrastus samassa iässä, kerran ainakin pitää kokeilla. Muistan kyllä itsekin, kun omat lapseni olivat pieniä ja talvilomalla serkkujen kanssa heittelivät maahan pudonneita hedelmän alkuja aidan yli ja voi sitä kikatuksen määrää kun naapuri huomasi.  Joukossa oikein tyhmyys tuplaantui.
Nykypolvet heittelevät kivenmurikoita ja mätiä hedelmiä samaisen naapurin pihalle, huomattavasti suurempi riski rikkoa ikkunoita tai vanhingoittaa ihmisiä, ja volyymit ovat entistä kovempia.  Naapuri kyllä muistaa kaiken kymmenien vuosien takaakin, muistuttaa meitäkin. 
No pojat saivat tietysti rangaistuksensa, kävivät pyytämässä anteeksi ja siivosivat naapurin pihan. Toivottavasti ymmärsivät kerrasta. Naapuri toivottaa edelleenkin hyvää huomenta, seuraavaa kasisarjaa odotellen....

On siis ollut vilkas talviloma. Anopin apulainenkin otti hatkat, ei kestänyt enempää. Sanoi kyllä tulevansa takaisin loman jälkeen. Argh! Voisinpa minäkin! Miten sitä ennen nuorempana kesti paljon suurempaakin sakkia ja jopa nautti seurasta,  kai sitä on aikojen saatossa hermosäikeet kutistuneet ja haurastuneet. Soppakauhakin on alkanut painaa liikaa. Kuuloni valitettavasti on vain herkistynyt....

Mutta Hyvää Pääsiäistä teille muille ketä siitä saatte nauttia, toivottaa vanha äkäinen akka.

Keittiöpsykologiaa

Eipä täällä ole hurjasti mitään tehty, lähinnä katseltu seiniä (pesun tarpeessa) ja jääkaappia.  Viime mainittua ulkopuolelta, se oli Stazzyn idea se. Mitä jääkaappi kertoo?
Meillä on tuollainen jämäkkä kaksiovinen Samsung, jossa alapuolella leveä pakastinlaatikko, pienpakastajalle todella kätevä, olemme erittäin tyytyväisiä. Eikä se ole meille mitään kertonut tai valittanut, ainakaan ääneen, paitsi silloin kun unohdamme oven auki.
Jääkaapin ovelle kuuluu tietenkin antaa persoonallinen ilme magneeteilla, sitä vartenhan ne on keksitty, jääkaappimagneetit. Ja mitä ne sitten meistä kertovat?

Ainakin sen, että joskus on syöty corned beefiä purkista ja että kaikenlainen uusiokäyttö on meillä kokeilemisen arvoista. Muistissa ei ole kehumista, mutta muistilaput on jo keksitty, kierrätyskamaa nekin. Elämä sujuu kuin kilpikonnan marssi, no hurry, välillä ollaan pää ihan perhosen siivellä ja vain liihotellaan ympäriinsä. Oikean puoleiset perhoset on muuten ostettu Tiimarista varmaan jo sen perustamisvuonna (1975), ei siis olla mitään eilisen perhon poikia me.
Hirvistä meillä ei ole vaaraa, ei edes liikenteessä, ihmisistä sitäkin enemmän.
Ja tuo yksi huonosti näkyvä päivänvarjo mainostaa Vittelin vettä. Miten se on meille joutunutkin! Meillähän on näitä vesiä omastakin takaa kymmenittäin  ja niitten nimet kuulostavat sellaisilta kuin Saida, Ifri, Besbassa, Djurdjura, Guedila, Mouzaia, Mansourah, Youkous... ai mutta tuo viimeksi mainittu vedettiinkin markkinoilta, kun siitä löytyi streptokokkeja. Olen käynyt Youkousin lähteillä ja ihmettelen, miten niin asumattomaan vuoristoon on voinut minkään sortin kokit eksyä, mutta missäpä täällä ei luontoa pilattaisi.
On meidän jääkaapin ovessa joskus roikkunut muutakin, enemmän ja vähemmän, esim. kortteja, mutta nyt on toiset ripustukset niille. Ja muut muistettavat löytyvät seinäkalenterista jääkaapin vierestä. Keittiöpsykologin jääkaappidiagnoosi on siis, että aika aneemisia ollaan. Säästin teiltä vaivan kertoa se. Mutta tämä oli haaste, joten alkakaapa analysoimaan jääkaappiminäänne tekin.

Ja ihan nyt lisukkeena kuvasin työpöytänikin, jolta voi löytyä melkein mitä tahansa...

 

Tästä voi päätellä, että syksy on tullut meillekin ja muuttolinnut palanneet. Kottaraiset ovat täällä varsinainen vitsaus oliivinviljelijöille. Yksi kottis syö pari oliivia päivässä ja pudottaa alas muutaman lisää, ja kun niitä on kymmeniä tuhansia, niin hävitys on sen mukaista. Harvemmin ne täällä syövät itikoita, mutta ovat silti onnistuneet tuhoamaan jopa kokonaisia mehiläisyhdyskuntia. Niitä vastaan käydään jatkuvaa taistelua verkoilla, pelottelulla ja jopa dynamiitilla, tämäkin yksilö oli saanut jostain osuman ja kuoli myöhemmin mösjöön pelastusyrityksistä  huolimatta.

Romujen katselusta siirryinkin sitten taivaan katseluun. Oli nimittäin eilen illalla sähkökatkos puolessa kaupunkia ja tähdet loistivat taivaalla niin kirkkaina jotta. Pakkohan siitä ihmeestä oli mennä kuva ottamaan...

Niin, meillä siis tähdetkin ovat värikkäitä, punaisia tai sinisiä. Onpa hienoa,  ja niitä oikeasti on enemmän kuin mitä kuva antaa ymmärtää.
 Joopa, kannattaisi ehkä vihdoinkin lukea kameran käyttöohje.

Mökkihöperön unelmat

Kasvavat ihan itsestään nämä meikäläisen unelmat, kukkivat ja lisääntyvätkin. Välillä pitää oikein repiä maasta irti tai reilusti leikellä ettemme hukkuisi unelmiimme. Muutama vuosi sitten, kun tuotiin täytemaata pihalle, ilmestyi sinne samalla aivan uudenlainen rikkaruohokasvusto. Mielenkiinnolla tutkin mitä sieltä minäkin vuonna nousee. Unelmien lisäksi ainakin etanoita joka vuosi yhä enemmän.

Kesän jäljiltä puutarhastani löytyi vain joko kuollutta tai ylikasvanutta, ei pahemmin mitään siltä väliltä.

Ruusut ainakin yltävät jo puiden mittaan, vaikka leikkasin ne keväällä aivan mataliksi. Samoin kiinanruusut. Kohta ei voi enää puhua puutarhasta vaan sekametsästä.

Tässä kasvatan kaalipuuta, ihan mielenkiintoista katsoa miten isoksi puuksi koristekaali voi kasvaa. Sienet siinä jo kytiksellä, ne eivät kasva puiksi, vahinko, olisin voinut ulkoilla satumaisessa sienimetsässä.

 

 Tähän istutin kirsikkapuun taimen. On se siellä keskellä vieläkin hengissä, tuo mikä-lie-lilja vaan tupsahti tyhjästä ja ryhtyi ajamaan sitä pois.  Siinäpähän kilpailevat.

Ikiviuhko on nimensä mukainen. Kukki jo ennen kuin lähdin Suomeen kesäkuussa ja kukki vielä syyskuunkin. Nyt on siementänyt ja ensi vuonna ehkä kasvaa taas uutta. Niin toivon.

Täällä on jatkunut kesä niin etten kovin montaa kertaa ole puutarhaani kauemmas poistunut. Yhtenä päivänä sentään lähes palelin, mittarissa oli vain 28 plussaa, ehdin jo toivoa... mutta ei. Nyt alan jo olla niin höperöitynyt mökkiini etten muuta enää kaipaakaan.
Tänä aamuna lueskelin blogeja ja törmäsin uusiin suomenkielisiin sanoihin mm.  koulupudokas ja  oudokki (tuntematon eli outo henkilö). Rupesin sitten miettimään, mikä olisi tällaisen kodissaan viihtyvän uusi versio, kodokki?  Vaan kun kotimurteessani ei ole d-kirjainta, voin valita forssalaisen ärrän tai tammelalaisen ällän välillä... Kolokki kuulostaa enemmän omassa kolossaan viihtyvältä, joten taidan olla se.  Mökkihöperökin on ihan sikatylsä sana, miten olisi tönöhönö. 

Juhannusviikko meillä

Nyt tulee piiiiitkä postaus kuvia, kertokoot ne puolestaan, mitä täällä on puuhailtu lomalaisten kanssa.
Ensinnäkin päästiin vihdoinkin katsomaan sisältä vasta restauroitua basilikaamme (kuvia voi klikata isommaksi). Alkuperäisestä Pyhän Augustinuksen basilikasta on jäljellä enää raunioita, tämän uuden rakensivat ranskalaiset entisen läheisyyteen kukkulalle, josta se hallitsee upeasti nykyistä Annaban kaupunkikuvaa. Rakennuksen peruskivi muurattiin 1881 ja 19 vuotta sitä kesti rakentaa.
Restaurointi aloitettiin kolme vuotta sitten sekä ulkoa että sisältä, siihen tarvittavat 5 miljoonaa euroa kerättiin lahjoituksilla. Valtava työmäärä, kun koko rakennus oli jo pahasti vaurioitunut ja vettä satoi talvisin jo sisälläkin. Työn hoitivat ranskalaiset ja nelisenkymmentä algerialaista arkkitehtiopiskelijaa sai samalla koulutusta restaurointiin.

 Sisäänkäynnin puolelta yläosa kellotorneineen.

 Näkymä alttarille. Arkkitehtuuri on pyritty säilyttämään roomalaisen ja arabo-berberiläisen sekoituksena, mitä se oli alunperinkin Augustinuksen aikaan.

Annaban kirkko kuuluu Constantinen ja Hipponen hiippakuntaan ja sitä hallinnoi Maltan augustinolaiset. Luterilaisen silmiin kirkko vaikuttaa aika koristellulta, mutta aika vähäistä kuitenkin verrattuna katolisiin rakennuksiin yleensä. Tänne kokoontuu vuosittain muutama sata kristittyä mm. jouluyön messuun. Kirkko on avoinna vierailijoille lauantaita lukuun ottamatta joka päivä.

Oliviipuusta veistetty 150-vuotias Neitsyt Maria. Patsaita oli lukuisia, mutta ei mitenkään häiritsevän paljon.

Lasimaalauksia restauroitiin uusiksi pala palalta käyttäen alkuperäistä mallia ja mahdollisimman paljon alkuperäistä materiaaliakin. Kirkossa on kaikkiaan 130 lasimaalausta, joten pikkutarkkaa hommaa riitti. Osa lasimaalauksista on 1800-luvun lopun ornamenttia, osa Augustinuksen elämää kuvaavaa. Vastavaloon en sitten onnistunut niistä kuvia saamaan, argh. Seinillä kiersi reliefitauluina Jeesuksen elämäkerta.

Basilika kuvattuna takapuolelta vanhainkodin pihasta.Käytiin siis katsomassa myös orpojen vanhusten laitosta, jota ylläpitävät katoliset nunnat les Petites Soeurs des Pauvres, köyhien pienet sisaret. Hoitola toimii täysin lahjoitusten avulla, muslimit mielellään auttavat heitä niin rahallisesti kuin muutenkin.

Piha oli oikein viihtyisä palmuineen ja patsaineen. Alin patsas Jeanne Jugan, joka perusti sisarten järjestön vuonna 1839. Nyt en muista oliko heitä viisi vai seitsemän nunnaa tällä hetkellä, jotka tätä pitävät yllä, ja lukuisa joukko paikallisia vapaaehtoisia. Vanhuksia oli hoidossa 40. Algeriassahan ei lain mukaan saa vanhuksia laittaa hoitolaan, jos on lapsia elossa, mutta nykyään tätäkin lakia törkeästi rikotaan, jotkut jopa ovat hylänneet vanhempansa tien penkalle, josta joku armelias sielu saattaa sitten pelastaa hoitolaitokseen.
Tämä hoitola oli muuten oikein kodikas ja varmasti koko Algerian puhtain paikka. Tiedä vaikka itsekin siellä joskus asustelisin. 

Sitten vähän maallisempiin visiitteihin...

Siinä on yksi niistä yhdeksästä kuumasta lähteestä, jotka valuvat tuon kallion päältä alas. Pienestä reiästä jostakin syvältä se pulppuaa 97-asteisena. Joskus aikaisemmin olemme siinä keittäneet kananmuniakin. Nyt oli kuuma päivä ja tuolla se tosiaan tuntui, ei kyllä tehnyt mieli enää terveyskylpyyn kylpylän puolelle. Rikkipitoinen vesi myös lemusi kiitettävästi.

Jossakin välissä osui kohdalle Annaban  kesäkauden avajaiskulkue. Siinä marssivat kaikki kaupungin lasten ja nuorison erilaiset seurat ( joiden olemassaolosta en ole edes ollut tietoinen) ja kaupungin muutkin järjestöt ja palvelulaitokset. Ja tietysti myös folklorea Saharasta asti. Musiikkia ja pyssyjen pauketta, mökä oli mahtava. Ei vähään aikaan sen jälkeen korvat toimineet.

 Ehdottomasti paras joukkue oli puhtaanapitolaitoksen pojilla, jotka rymistelivät ohi roskapyttyineen :)

Nämä pojat halusivat ehdottomasti esitellä itsensä, olivat tulleet El Milasta paikallispuvuissaan.

Kotona on myös puuhasteltu ahkeraan, jätin puutarhahommia vieraillekin, ettei tule aika pitkäksi. Vävy oli lupautunut 'ajamaan nurmikon', ei vaan tiennyt etukäteen miten hieno masiina meillä onkaan.

Juotavatkin piti itse riipiä puista.

Elävää ravintoa tarjolla. 

 Juhannuskokko poltettu.

Ja tottakai ollaan myös katsottu jalkapalloa!  Ainakin siihen  asti, kunnes saatiin digiboxi tyhjennettyä kaikista kanavista. Onneksi sentään löysin yhden saksalaisen ilmaiskanavan ja voin seurata Algerian matsia Tinan  kanssa. Kumpikin ymmärretään yhtä paljon saksaa.

Haikarat ovat jo pesineet ja poikaset valmiita lähtemään. Minäkin jätän nyt pesäpuuni vähäksi aikaa ja siirryn suomalaisiin maisemiin. Villasukat on jo pakattu.

Kuulumisiin taas joskus ja oikein hyvää kesää kaikille!