Lumiukkoja jahtaamassa

Niin se vaan taas vuosi vaihtui melkein huomaamatta. Onneksi näkyi edes Ranskan tv-kanavat ja siellä Arthur, joka muisti tasaisin väliajoin toivottaa uutta vuotta tulevaksi. Netti oli toimimaton lähes koko päivän, melkoinen myrsky, taivaalla jyrisi ukkonen ja alas tuli vuoroin vettä, vuoroin rakeita, meren pauhu toimi  taustamusiikkina.  Taisi olla eka uusi vuosi  40 vuoteen, kun Algeriassa ja Suomessa päästiin samoihin lämpötiloihin,  +1- +4 astetta.

Korkeimmilla vuorilla ja sisämaan ylängöllä on tuiskunnut lunta koko viikon. Tänään käytin katsomassa olisiko meidänkin kukkuloilla edes  rippeitä jäljellä. Pitäähän minun  yrittää bongata se jokavuotinen lumiukkoni.  

  Hyvältä näyttää. Tässä ollaan jo tuhannessa metrissä ja tiet onneksi sulia.

Ei vielä lumiukkoa, pelkkä ukko vain, joka on käynyt ostamassa persiljaa vaimolleen.

Siinä! Keskustelua Ämpäripään kanssa.

Huomatkaa, että täällä rakennetaan lumiukkoja samalla menetelmällä kuin hiekkalinnojakin. Pitäisköhän ruveta vetämään kursseja, miten pyöritän lumesta pallon...

Tämä tanakka malli on jo kadottanut kätensä, mutta on siitä vain  hivenen hämmästynyt. Sillä on myös somat saniaishiukset, joita tässä kuvassa ei oikein erota.

  

 No tässä voi olla jo vähän pyöritystäkin mukana. Aika moni pysähtyi ottamaan selfien tämän ilmeikkään vihernenän  kera.

Lumiukkoja löytyi tänä vuonna enemmänkin, tuli korvattua viime vuoden puuttuvat ja ehkä ensi vuodenkin, mene tiedä. Ensi viikolla täällä päästäänkin jo normaaliin talvisäähän, aurinkoa ja +17.

Uuden vuoden kunniaksi tarjoilen teille vielä rippeet  meidän uudenvuoden halostamme. Olkoon vuosi onnellinen jokaiselle teille!

Hyvää Joulua

 Oikein Hyvää Joulua ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle teille toivotan näin yhteisesti kaikille!

Joulunostalgiaa

Kas vain, meillä roikkuu viime vuotisiakin joulukoristeita jo valmiina...

En ole viettänyt joulua vuosikymmeniin, oikeastaan en ollenkaan aikuisiässä. En ainakaan sillä tavalla kuin kuuluisi, perinteisesti, sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan, lapsen silmin katsottuna ja kihelmöivän odotuksen tunteella, valmisteluineen, kuusen hakuineen, joulupukkeineen... ja sen jälkeen sen silloisen elämäni pisimmän päivän, joulupäivän, jolloin vain käperryttiin perheen kesken kodin hiljaisuuteen kirjojen ja pelien pariin - jos nyt kuuden lapsen kanssa voi hiljaisuudesta puhua.
Olen  kiitollinen, että olen saanut sellaisen muiston. En ole voinut samanlaista omille lapsilleni siirtää, mutta ehkä heillä on  toisenlaiset muistot tallessa myöhemmän varalle. Niin toivon, sillä mikäs sen  ihanampaa kuin vaipua muistojen nostalgiaan, varsinkin kun ei oikeasti tarvitse huolehtia mistään. 

Ja mikä onkaan se rakkain lahja, joka teillä on säilynyt mielessä lapsuudesta?
Minulla se on säilynyt konkreettisestikin. Varmuudella en tosin voi muistaa, oliko se rakkain juuri sillä hetkellä, mutta rakkaimpana se on säilynyt vuosien saatossa, muutosta muuttoon, paitsi tänne en ole sitä raaskinut tuoda.
Taisin olla noin nelivuotias silloin, kun sain oman jakkaran. Kyllä, jakkara on rakkain.  Isän käsin tehty koivujakkara, mataliin mittoihini sopiva, jonka päälle oli kirjoitettu punaisin koristekirjaimin jouluna ja vuosiluku sekä minun nimeni. Sen istuinosassa oli parin sormen mentävä reikä, josta sitä oli helppo kiikuttaa paikasta toiseen. Se toimi minulla läksyjakkarana yo-kirjoituksiin asti ja muutti mukanani kun läksin kotoa.
Harmi vain, että jossain teini-iän omituisessa vaiheessa maalasin sen, vielä sen jälkeen moneenkin kertaan, ja muistorikas teksti jäi peittoon. Myöhemmin yritin maalia poistaakin, mutta ei se enää palannut entisekseen.  Siellä se silti odottaa minua Suomessa tyttäreni varastossa täynnä tunnetta ja muistoja.  Täällä vain verryttelen polviani paikallisella korvikejakkaralla ja elättelen toivoa, että kasikymppisenä vietän synttäreitäni omalla jakkarallani istuen. 

 Heh he, selfie, kuka hullu ottaa tämmöisen kuvan ja vielä laittaa sen nettiin :)

Vuositarkastus

Tässä Annaban kaupunkia roomalaisten aikaan, 3 km nykyisen kaupungin keskustasta, silloin nimeltänsä Hippone, jota asutettiin 900-luvun lopulle asti.   Voi voi kun onkin vanhaa ja rapistunutta, kukaan ei välitä pitää raunioista huolta. 
Mutta ei hätää, aina voi rakentaa tilalle uudet ja ehommat!

Ihan kokonaisia pylväitä, ei ole poikki katki nämä....

 ja entäs ruukut sitten, eipä vuoda mistään, ei muuta kuin kukkasia istuttamaan. Tuommoisen jättiruukun minäkin huolisin puutarhaani. Miksei pylväitäkin, saisi niistä hienon huvimajan viinirypäleen tueksi.

Totta puhuen, tehtiin pyhiinvaellusmatka entiseen mimosametsäämme, jonne nousee hitaasti mutta varmasti se kauan odotettu hupapuisto. Teen näitä tarkastuspostauksia sieltä vuosittain.  Ei siitä ole kuin neljä vuotta, kun työt aloitettiin, ovat jo pylväsasteella. Vallan hyvin ehtivät raunioitua ennen kuin valmistuvat lopullisesti. Samassa ajassa jossain päin maailmaa olisi rakennettu useampikin kokonainen kaupunki, mutta täällähän ei ole mihinkään kiire, kaikkein vähiten huvituksiin.  (Moskeijoita kyllä nousee nopeaa tahtia, saavat kai vauhtiapua yläkerrasta).
Ja kun pitää niitä teitäkin tehdä....

Puiston takaa alkaa meidän 5 km:n luontopolkumme, joka puikkelehtii eukalyptusmetsän ympäri kukkuloille ja toista kautta takaisin. Viime vuonna se näytti tältä.  Mutta nyt ovat olleet ahkeria...

...ja jyränneet siitä kaksikaistaisen väylän. Pahoin pelkään, että vielä vetävät bitumit päälle, että autoilijatkin pääsevät maisemia ihailemaan.  Tähän asti siellä ovatkin liikkuneet vain me ja läheisen ratsastustallin hevoset.

 Uusia reittejä oli avattu metsän halki sinne sun tänne, mikä sinänsä oli ihan kiva, sillä metsä oli ennen täysin läpipääsemätöntä pusikkoa. Mutta että oikein leveitä teitä!  Siis piknik-metsäkö, jotta  cityihmiset pääsisivät piknikille autoillaan... 

AAAARGH!  Puhumme samaa kieltä  jyrsittyjen puiden kanssa.

Ripaus paikallista sairaanhoitoa

 

 Karvankasvua odotellen

Olenkin jo aikaisemmin kirjoitellut täkäläisistä eläinlääkäreistä täällä Annabassa. Suuri juttu, jos löytää jonkun, joka uskaltaa antaa koiralle edes rokotuksen. Yhden tikanheittäjäkokemuksen jälkeenkin jouduttiin antamaan rokotus itse. No nyt on löydetty sentään pätevä siihen hommaan.
Tinalla on taipumus valeraskauksiin ja viime kesänä todettiin nisäkasvain.  Pitää leikata, sanoi tämä samainen tohtori, mutta Annabassa ei sellaista tehdä, pitää viedä pääkaupunkiin. Siis mitä, 600 kilometrin päähän?
Aikamme asiaa ympäriinsä kyseltyämme rumpujen säestyksellä, sillä täällähän ei ole puhelinluetteloa, josta asian voisi tarkistaa, kuulimme eräästä vanhasta eläinlääkäristä, joka saattaisi homman hoitaa. Sinne siis,  otettavahan se riski on. Mösjöö hoiti homman kesällä, kun olin Suomessa. Kasvain lähti, mutta parrei olisi poistaa myös munasarjat, sanoi tohtori, myöhemmin.
No se myöhemmin tuli nyt. Tina-parka joutui toistamiseen leikeltäväksi. Minä kyllä ajattelin, että kohdunpoisto olisi ollut aiheellista myös, mutta no. Operaatiossa saatiinkin poistettua vain yksi munasarja, ei päästy käsiksi toiseen... höh, mitä hyötyä.. pitää katsoa myöhemmin sitten toinen, sanoi.
Koira tuotiin anestesiassa kotiin ja  oli koko illan niin tajuton, että luulin jo hengenlähdön koittaneen. Tohtori sentään soitteli kotiin vähän väliä ja kyseli vointia. Onneksi seuraavana aamuna Tina oli taas oma itsensä. Karvaton laikku kyljessä ja pitkä parsittu viilto. Me 60 euroa köyhempiä.  Halpaahan se oli, mutta toista kertaa en enää tähän rumbaan lähde, tuli mitä tuli.

Onneksi ollaan itse säästytty sairauksilta ja leikkauksilta, sillä ihmishoito ei ole täällä kovinkaan paljon paremmassa hallussa sairaaloissa, vain muutaman kerran on jouduttu pikaisesti käymään.   Sairaalat ovat toki ilmaisia, mutta riskillä sinne mennään yleensä vasta pakon edessä. Lääkärit ovat yrittäneet lähettää hälytyssignaaleja ylemmälle tasolle, mutta turhaan. Nyt ovat asian edistämiseksi perustaneet facebooksivun Hopitaux algeriens, bienvenue en enfer. Suomeksi sanottuna Algerialaiset sairaalat, tervetuloa helvettiin. Julkaisevat siellä kuvia sairaaloista ympäri maata, youtubesta löytyy videoitakin. Lainasin luvatta muutaman kuvan ihan vain siksi, että osaisitte asettaa asiat oikeaan mittakaavaan....

Tippapullo. Hätätapauksessa tehtaillaan itse vesipullosta.

Saksilla vesipullosta saa myös happinaamarin. Yleisessä käytössä.

 Erään sairaalan keittiö

.
Ymmärrettävää, miksi omaiset käyvät ruokkimassa potilaansa omilla ruuilla. Yleensä, jos potilas tarvitsee vaikka verta, niin sekin on omaisten hankittava/annettava. Harvoin on tarpeeksi varastossa.
Aika järkyttäviä kuvia netistä löytyi historiallisista koneista ja hygieniatasosta puhumattakaan.

Eräs synnytyssali, noin 50 synnytystä päivässä. Täällä ei kehity supersairaalabakteereita.

Synnytysosastoillakin äidit joutuvat jakamaan vuoteensa paitsi lapsensa kanssa usein myös toisen äidin kanssa.. eipä siellä päivää kauempaa sitten ollakaan. Synnytysklinikoita on kyllä yksityisiäkin, mutta vaikeampien ongelmien sattuessa niissä ei ole sairaalavalmiuksia.  Mitä sillä sitten tarkoitetaankin.  Viranomaisten mukaan ebolaankin ollaan jo valmistautuneita.
 Näin täällä. Mutta ei hätää, taas miljoona uutta algerialaista syntyi viimeisen vuoden aikana.