Somemummo julkkistelee

 

Otin selfien, että huomaisin itsekin vielä olevani. Siis somessa.  Tällä lukeudun nyt niiden omahyväisten, julkisuushakuisten narsistien joukkoon, joilla ei ole omaa elämää elettävänä muuten kuin tulla huomatuksi somen kautta. Luin sen tänään suomalaisesta lehdestä. Mutta ei tämä mikään nuorten etuoikeus ole, älkää luulko, osaa ne mummotkin.
 Huomatkaa myös pukeutumiseni. Päivän asu.  Raiskin toppatakki sen olla pitää, sillä tarkenee hyvin napapiirin talvessa ja nippanappa täälläkin. Piti myös hyvin vettä. Ja hihatkin tarpeeksi pitkät hanskattomia käsiä suojaamaan, kaikkea kun ei tullut ajatelleeksi mukaan ottaa.
Ihan näyttäisi siltä kuin otsachakrakin olisi omasta hyväisyydestäni kirkastunut, mutta valitettavasti se on vain suolainen vesitippa kameran linssissä.
Näytän kovasti takaa-ajetulta, mutta todellisuudessa takaa ajoi vain tuuli. Voimalla tönikin, täytyy sanoa.

 Maisema on näyttänyt tältä jo pari viikkoa.Jossain siellä lahden takana on kotini. Kuka hullu vaan lähteekin myrskyiselle merenrannalle vesisateessa. Paitsi se julkisuushakuinen somemummo...



 Tuuli oli sellainen, etteivät aallotkaan tienneet minne päin olisivat suunnanneet, menivät sitten ristiin rastiin aika jylinällä. Eka kertaa näin myös, mitä kirjaimellisesti tarkoitetaan vaahtoavalla merellä. Vaahtoahan syntyy joskus makean ja suolaisen veden yhtyessä eli niin kuin tässä jokisuussa. On kuin joku olisi kaatanut täyden lastin pesupulveria veteen  ja käynnistänyt pulsaattorikoneen. Sitä vaahtoa kertyi paikoin runsaastikin rannalle ja lenteli tuulen mukana kuin lumipalloja ikään. Yritin kyllä kuvata tätä yksipuolista  pommitusta, mutta en onnistunut.

Kaiken harmauden keskellä sain sentään värikkäitä lähikuvia. 

 Ja voi voi, tarttuiko taas mukaan värikkäitä simpukoitakin.

Eikä tullut taivaaltakaan väritöntä vettä, vaikka harmaalta näyttikin.
Pala Saharaa oli taas laskeutunut pihallemme sateen mukana. Punertavaa kuravelliä joka paikassa, äh.
Tervetuloa lapioimaan!