tiistai 16. joulukuuta 2014

Joulunostalgiaa

Kas vain, meillä roikkuu viime vuotisiakin joulukoristeita jo valmiina...

En ole viettänyt joulua vuosikymmeniin, oikeastaan en ollenkaan aikuisiässä. En ainakaan sillä tavalla kuin kuuluisi, perinteisesti, sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan, lapsen silmin katsottuna ja kihelmöivän odotuksen tunteella, valmisteluineen, kuusen hakuineen, joulupukkeineen... ja sen jälkeen sen silloisen elämäni pisimmän päivän, joulupäivän, jolloin vain käperryttiin perheen kesken kodin hiljaisuuteen kirjojen ja pelien pariin - jos nyt kuuden lapsen kanssa voi hiljaisuudesta puhua.
Olen  kiitollinen, että olen saanut sellaisen muiston. En ole voinut samanlaista omille lapsilleni siirtää, mutta ehkä heillä on  toisenlaiset muistot tallessa myöhemmän varalle. Niin toivon, sillä mikäs sen  ihanampaa kuin vaipua muistojen nostalgiaan, varsinkin kun ei oikeasti tarvitse huolehtia mistään. 

Ja mikä onkaan se rakkain lahja, joka teillä on säilynyt mielessä lapsuudesta?
Minulla se on säilynyt konkreettisestikin. Varmuudella en tosin voi muistaa, oliko se rakkain juuri sillä hetkellä, mutta rakkaimpana se on säilynyt vuosien saatossa, muutosta muuttoon, paitsi tänne en ole sitä raaskinut tuoda.
Taisin olla noin nelivuotias silloin, kun sain oman jakkaran. Kyllä, jakkara on rakkain.  Isän käsin tehty koivujakkara, mataliin mittoihini sopiva, jonka päälle oli kirjoitettu punaisin koristekirjaimin jouluna ja vuosiluku sekä minun nimeni. Sen istuinosassa oli parin sormen mentävä reikä, josta sitä oli helppo kiikuttaa paikasta toiseen. Se toimi minulla läksyjakkarana yo-kirjoituksiin asti ja muutti mukanani kun läksin kotoa.
Harmi vain, että jossain teini-iän omituisessa vaiheessa maalasin sen, vielä sen jälkeen moneenkin kertaan, ja muistorikas teksti jäi peittoon. Myöhemmin yritin maalia poistaakin, mutta ei se enää palannut entisekseen.  Siellä se silti odottaa minua Suomessa tyttäreni varastossa täynnä tunnetta ja muistoja.  Täällä vain verryttelen polviani paikallisella korvikejakkaralla ja elättelen toivoa, että kasikymppisenä vietän synttäreitäni omalla jakkarallani istuen. 

 Heh he, selfie, kuka hullu ottaa tämmöisen kuvan ja vielä laittaa sen nettiin :)

30 kommenttia:

  1. Minun paras lahjani taisi olla isalta saatu kiikari, ehka 9-10 vuotiaana. Isa ei juuri lahjoja ostellut, joten oli yllatys senkin suhteen ja oli mooonta vuotta kaytossa siella maaseudulla luontoa bongaillessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun lapsuudessani tehtiin vielä joululahjat enimmäkseen itse ja arvata saattaa että pehmeitä paketteja tuli useimmin, onneksi oli taitavat vanhemmat :) Toki jotain ostojuttuakin saatiin, niistä ei oikeastaan ole jäänyt mieleen kuin tokat sukset jakkaran lisäksi ( ekat sukseni oli nekin isän tekemät). Kiikari olisi ollut mahtava lahja, ymmärrettävää että on merkannut sinutkin.

      Poista
  2. Hieno joulukertomus. Minulla ei taida olla tosi erikoista ja muistiin jäänyttä lahjaa. Ellei oteta sitä saxofonia, jonka kerran sain. Se oli mieluinen, mutta valitettavasti pahvista tehty ja hajosi aika nopeasti. Muisto kuitenkin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtaako ne lelut nykyäänkään kestää kauaa, vaikka ei olekaan pahvista tehtyjä :) Muistot säilyvät pidempään, jotkut ikuisesti.

      Poista
  3. Sen ainakin muistan, että en tykännyt pehmeistä paketeista, kun ajattelin, että vaatteitahan pitää muutenkin saada.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, järkevä jo lapsena. Meitä oli niin monta että saimme uusia vaatteitakin suht harvoin, minä yleensä perin sisareni vanhat, joten pehmeät paketitkin kelpasi.

      Poista
  4. Ihana ja liikuttava tarina! Ihana muisto! Oma lahjani...kammottavin muisto jouluista (joulusta?) oli se, kun joulukuusesta roikkui nukke hirtettynä, ihan ylhäällä, etten saanut sitä käsiini. Roikkui surullisesti, silmät auki. Olen vasta aikuisena kysynyt, että mikä kumma se muisto oli!?! Kuulemma, jos sain uuden nuken, niin se laitettiin joulukuuseen jouluksi suojaan multa!! Pysyi kuulemma ehjänä edes joulun ajan...koska kuulemma irrottelin päitä ja tutkin, miten esim silmämekanismi tai jokin muu juttu toimi nukessa...varsinkin, jos se itki taitettaessa...pitihän äänenpäästävä onale löytää. Toinen kamala muisto oli se, kun saimme pikkusiskoni kanssa fortuna -pelin...isäni ja enoni pelasivat silla KOKO jouluaaton ja me emme saaneet vuoroamme. Ihanin joululahja...en kertakaikkiaan muista...kaikki joulut ovat jääneet flanelliyöpaitojen (niinku ny muka yöpaitoja olisi tarvittu), isojen monojen (ku pyysin luistimia), lipeäkalan (jota en syönyt ja jouduin istumaan kylmän kalan ääressä), roikkuvien nukkejen (nuken?), läheltä piti, ettei saatu pelata fortunaa ja sitten ku vihoviimein sain luistimet...ne menevät mulle vieläkin!!!!!!!!!!!!!! Koskaan en oppinut luistelemaan. ...ja kuitenkaan en muista joulujani mitenkään suruisina, ehehh, nuo muistot vaan peittävät ne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä ei voinut nauramatta lukea, vaikka oikeesti aika karmeita muistoja, mutta nehän ne juuri parhaiten mieleen jäävätkin. Yleensä kaikelle vielä löytyy järkevä selitys, kuten hirtetylle nukelle, taisit olla aika vekara - jo silloin! :D Tästä tuli nyt Akseli mieleen....
      Lipeäkalaa ei meillä onneksi tarjoiltu, taitaisin istua vieläkin muumioituneen kalan vieressä.

      Poista
  5. Muistoja herättävää tekstiä. Uskon, että jakkara on edelleen hyvin rakas sinulle.
    Suuressa lapsikatraassa kasvaneena suunnilleen kaikki lahjat meillä olivat yhteisiä. Kuitenkin joka joulu sain mammalta (isän äiti) lahjaksi kirjan, jonka pääsin sitten ensimmäisenä lukemaan. Ne lahjakirjat ovat sisarusten, lasten ja lastenlasten käsissä loppuun luetut. Samalla intohimo lukemiseen on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja jakkaran arvo vain kasvaa sitten kun isästäni aika jättää..
      Mekin saimme usein yhteisiä lahjoja. Kirjojakin varmaan, mutta muistan vain ensimmäisen aapiseni, jonka enoltani sain kaupunkituliaisina 5-vuotiaana ja olin siitä niin ylpeä. Sinä olet onnistunut säilyttämään kaikki lastenlapsille asti, vau! Lukemisharrastus alkaa olla vähenemässä uudessa sukupolvessa, hienoa että se joillakin vielä jatkuu. Minäkin olen niin tyytyväinen kun pojanpoikani on innokas lukija, omat lapseni eivät olleet mitenkään innostuneita, löysivät sen ilon vasta aikuisina.

      Poista
  6. Hei, sinähän olet ottanut belfien, vähän uudenlaisesta kulmasta vain! :-D

    Lapsuuden jouluissa oli kyllä jotain maagista. Ei sitä samaa tunnelmaa enää tavoita aikuisena, vaikka kuinka yrittäisi. Siksi joulu ei kai enää tunnukaan oikein miltään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, muistin vasta jälkikäteen että belfiehän se onkin ;D
      Muistojen varassahan ne aikuisjoulut menee, ei mitenkään voi tuntea samoin kuin lapsena, mutta hyvä että muistoissa säilyy tuoreena, kuulen äänet ja haistan vielä hajutkin juuri sellaisina kuin olivat. Kerran näin untakin siitä, miten pakkaslumi narskui jalan alla. Muisti on jännä värkki.

      Poista
  7. Olipas nostalginen kirjoitus.Ihan pakosti pisti muistelemaan.;)
    Mullakin oli isän tekemät sukset,punaiset.Mielestäni parhaat,ikinä.Ei tarvinnut kuin pitovoidetta ja kynttilää luistoon.
    Kirja on ollut aina se paras lahja ja sitä aina odotin.Jouluyöhän meni sitten lukiessa.;)
    Tätä en varmaan muista itse vaan sitä on mulle kerrottu ja olen siitä itselleni "muiston" tehnyt.
    Olin mennyt pöydän alle ja sylkenyt sieltä joulupukkia.Miksi?Siksi kun j.pukilla oli risukimppu.!

    Se on aika kamalaa kun joulusta on tehty semmoinen "tätä täytyy olla" ja
    jos kaikki ei toteudukaan niinkuin pitäisi,koko joulu on pilalla ja hirvee stressi siitä!
    Ja kuitenkin: kuinka pian se taas on ohi.....?!
    Mutta onhan se joulu täällä pohjoisessa kuitenkin eräänlainen valopilkku.Tässä syksyn pimeydessä. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, en ole ikinä nähnyt joulupukilla risukimppua vaikka siitä aina peloteltiinkin, taisin olla kiltti lapsi, en ainakaan sylkeä olisi uskaltanut :D
      Lapsena se joulu kesti ja kesti, odotuksineen ja pitkine pyhineen, mutta aikuisena se hurahtaa ohi huomaamatta, ensin hrveät valmistelut ja sitten ohos, mihin se katosi. Mutta totta sekin, että olisi talvi Suomessa tosi pitkä ilman jouluista katkoa.

      Poista
  8. Sepä se, kun tulee tehtyä peruutamattomia juttuja, mutta onhan se muisto kuitenkin tallella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, että harmittaa jälkikäteen, mutta minkäs teet, tyhmyys aina kostautuu jossain vaiheessa. Muistot onneksi säilyy, vaikka eihän sitä tiedä koska dementia iskee niihinkin.

      Poista
  9. Hahaa, kuka hullu ottaa kuvan...:D On kyllä makea jakkara, itse en vaan pääsisi ylös noin matalalta ilman tunkkia tai pekkaniskan nosturia.

    Joulupäivä ja pitkäperjantai olivat lapsuuden pisimmät päivät, ei kivaa laisinkaan, ei saanut mennä ulos, ei tavata kavereita, ei riekkua, etteivät naapurit kuule. Ehkä sieltä juontaa se, että joulu- yms. perinteet ovat aika vähissä tässä huushollissa, olemme syöneet joulukebabit, jos on tehnyt mieli, joskus taas on halunnut ne perinteiset jouluruuat. Vuodesta, kokoonpanosta ja fiiliksistä riippuen. Pääasia, että se joulu on oman näköinen, eikä sitä tee pakosta sellaiseksi, mistä ei oikeastaan välitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, siksi harjoitutankin polviani tällä korvikejakkaralla, että joskus vielä voisin käyttää sitä oikeaa ja omaa.
      Niin se pitkäperjantai oli myös tosi pitkä! Meillä oli samat säännöt, hiljaa kotona, ulos ei saanut mennä, kortinpeluukin oli syntiä niin pyhinä päivinä... Oman näköinen joulu on tosiaan paras, ilman mitään pakkoperinteitä.

      Poista
  10. Ihana postaus:) hauska jakkara sinulla;taitaa vaan olla vähän pieneksi käynyt;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tykkään jakkaroista, tämä kylläkin on algerialainen versio, omani, vaikkakin yhtä pieni, odottelee minua siellä jossain. Täällähän syödään arabilaiseen tyyliin lattialla istuen, nyt en enää pysty risti-istunnassa niin kauaa olemaan, mutta jakkarat vielä hallitsen kun joka päivä harjoittelen :)

      Poista
  11. Jouluiloa, Sirokko, Sinulle ja läheisillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin, Delilah. Ja kiitos että olet jaksanut lukijanani näin kauan !

      Poista
  12. Kyllä joulumuistot ovat arvokkaita. Tuntuu, etteivät edes haalistu. Jakkarasi on varmaan hyvässä huomassa ja odottaa sinua
    Hyvää joulua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Aimarii. Kun itse on saanut kauniita muistoja joulusta, toivoo vain, että on voinut antaa lapsillekin jotain lämmöllä muisteltavaa, vaikka ei samanlaisia mutta jotain edes.

      Poista
  13. Minullakin oli tuollainen matala jakkara. Nyt vasta sen muistin. Se oli punainen ja siinä oli lapsena hyvä istua. Hassua, miten toisen muisti tarttuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelu on niin tarttuvaa, ei siihen paljon apua tarvi kun melkein jo eka pilkusta putkahtaa joku vanha muisto mieleen :)

      Poista
  14. Hieno jakkara sulla onkin ollut, muistan myös lapsuudestani monet isän tekemät lahjat.
    Nukenvaunut olivat niin ihanat, kunpa vaan olisi vielä tallella, niitä ikävöin.
    Mutta tulin toivotteleen sulle hyvää UuutaVuotta 2015!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nukenvaunut tosiaan, semmoisetkin on ollut isän tekemänä, nyt muistin vasta kun sanoit. Käsistään taitavista vanhemmista oli ennen paljon hyötyä.
      Kiitos, ja oikein hyvää uutta vuotta sinullekin!

      Poista
  15. Vastaukset
    1. Hyvin kestävä muisto, kestäisipä vaan itsekin yhtä kauan :)

      Poista