Hyvää Joulua

 Oikein Hyvää Joulua ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle teille toivotan näin yhteisesti kaikille!

Joulunostalgiaa

Kas vain, meillä roikkuu viime vuotisiakin joulukoristeita jo valmiina...

En ole viettänyt joulua vuosikymmeniin, oikeastaan en ollenkaan aikuisiässä. En ainakaan sillä tavalla kuin kuuluisi, perinteisesti, sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan, lapsen silmin katsottuna ja kihelmöivän odotuksen tunteella, valmisteluineen, kuusen hakuineen, joulupukkeineen... ja sen jälkeen sen silloisen elämäni pisimmän päivän, joulupäivän, jolloin vain käperryttiin perheen kesken kodin hiljaisuuteen kirjojen ja pelien pariin - jos nyt kuuden lapsen kanssa voi hiljaisuudesta puhua.
Olen  kiitollinen, että olen saanut sellaisen muiston. En ole voinut samanlaista omille lapsilleni siirtää, mutta ehkä heillä on  toisenlaiset muistot tallessa myöhemmän varalle. Niin toivon, sillä mikäs sen  ihanampaa kuin vaipua muistojen nostalgiaan, varsinkin kun ei oikeasti tarvitse huolehtia mistään. 

Ja mikä onkaan se rakkain lahja, joka teillä on säilynyt mielessä lapsuudesta?
Minulla se on säilynyt konkreettisestikin. Varmuudella en tosin voi muistaa, oliko se rakkain juuri sillä hetkellä, mutta rakkaimpana se on säilynyt vuosien saatossa, muutosta muuttoon, paitsi tänne en ole sitä raaskinut tuoda.
Taisin olla noin nelivuotias silloin, kun sain oman jakkaran. Kyllä, jakkara on rakkain.  Isän käsin tehty koivujakkara, mataliin mittoihini sopiva, jonka päälle oli kirjoitettu punaisin koristekirjaimin jouluna ja vuosiluku sekä minun nimeni. Sen istuinosassa oli parin sormen mentävä reikä, josta sitä oli helppo kiikuttaa paikasta toiseen. Se toimi minulla läksyjakkarana yo-kirjoituksiin asti ja muutti mukanani kun läksin kotoa.
Harmi vain, että jossain teini-iän omituisessa vaiheessa maalasin sen, vielä sen jälkeen moneenkin kertaan, ja muistorikas teksti jäi peittoon. Myöhemmin yritin maalia poistaakin, mutta ei se enää palannut entisekseen.  Siellä se silti odottaa minua Suomessa tyttäreni varastossa täynnä tunnetta ja muistoja.  Täällä vain verryttelen polviani paikallisella korvikejakkaralla ja elättelen toivoa, että kasikymppisenä vietän synttäreitäni omalla jakkarallani istuen. 

 Heh he, selfie, kuka hullu ottaa tämmöisen kuvan ja vielä laittaa sen nettiin :)

Vuositarkastus

Tässä Annaban kaupunkia roomalaisten aikaan, 3 km nykyisen kaupungin keskustasta, silloin nimeltänsä Hippone, jota asutettiin 900-luvun lopulle asti.   Voi voi kun onkin vanhaa ja rapistunutta, kukaan ei välitä pitää raunioista huolta. 
Mutta ei hätää, aina voi rakentaa tilalle uudet ja ehommat!

Ihan kokonaisia pylväitä, ei ole poikki katki nämä....

 ja entäs ruukut sitten, eipä vuoda mistään, ei muuta kuin kukkasia istuttamaan. Tuommoisen jättiruukun minäkin huolisin puutarhaani. Miksei pylväitäkin, saisi niistä hienon huvimajan viinirypäleen tueksi.

Totta puhuen, tehtiin pyhiinvaellusmatka entiseen mimosametsäämme, jonne nousee hitaasti mutta varmasti se kauan odotettu hupapuisto. Teen näitä tarkastuspostauksia sieltä vuosittain.  Ei siitä ole kuin neljä vuotta, kun työt aloitettiin, ovat jo pylväsasteella. Vallan hyvin ehtivät raunioitua ennen kuin valmistuvat lopullisesti. Samassa ajassa jossain päin maailmaa olisi rakennettu useampikin kokonainen kaupunki, mutta täällähän ei ole mihinkään kiire, kaikkein vähiten huvituksiin.  (Moskeijoita kyllä nousee nopeaa tahtia, saavat kai vauhtiapua yläkerrasta).
Ja kun pitää niitä teitäkin tehdä....

Puiston takaa alkaa meidän 5 km:n luontopolkumme, joka puikkelehtii eukalyptusmetsän ympäri kukkuloille ja toista kautta takaisin. Viime vuonna se näytti tältä.  Mutta nyt ovat olleet ahkeria...

...ja jyränneet siitä kaksikaistaisen väylän. Pahoin pelkään, että vielä vetävät bitumit päälle, että autoilijatkin pääsevät maisemia ihailemaan.  Tähän asti siellä ovatkin liikkuneet vain me ja läheisen ratsastustallin hevoset.

 Uusia reittejä oli avattu metsän halki sinne sun tänne, mikä sinänsä oli ihan kiva, sillä metsä oli ennen täysin läpipääsemätöntä pusikkoa. Mutta että oikein leveitä teitä!  Siis piknik-metsäkö, jotta  cityihmiset pääsisivät piknikille autoillaan... 

AAAARGH!  Puhumme samaa kieltä  jyrsittyjen puiden kanssa.

Ripaus paikallista sairaanhoitoa

 

 Karvankasvua odotellen

Olenkin jo aikaisemmin kirjoitellut täkäläisistä eläinlääkäreistä täällä Annabassa. Suuri juttu, jos löytää jonkun, joka uskaltaa antaa koiralle edes rokotuksen. Yhden tikanheittäjäkokemuksen jälkeenkin jouduttiin antamaan rokotus itse. No nyt on löydetty sentään pätevä siihen hommaan.
Tinalla on taipumus valeraskauksiin ja viime kesänä todettiin nisäkasvain.  Pitää leikata, sanoi tämä samainen tohtori, mutta Annabassa ei sellaista tehdä, pitää viedä pääkaupunkiin. Siis mitä, 600 kilometrin päähän?
Aikamme asiaa ympäriinsä kyseltyämme rumpujen säestyksellä, sillä täällähän ei ole puhelinluetteloa, josta asian voisi tarkistaa, kuulimme eräästä vanhasta eläinlääkäristä, joka saattaisi homman hoitaa. Sinne siis,  otettavahan se riski on. Mösjöö hoiti homman kesällä, kun olin Suomessa. Kasvain lähti, mutta parrei olisi poistaa myös munasarjat, sanoi tohtori, myöhemmin.
No se myöhemmin tuli nyt. Tina-parka joutui toistamiseen leikeltäväksi. Minä kyllä ajattelin, että kohdunpoisto olisi ollut aiheellista myös, mutta no. Operaatiossa saatiinkin poistettua vain yksi munasarja, ei päästy käsiksi toiseen... höh, mitä hyötyä.. pitää katsoa myöhemmin sitten toinen, sanoi.
Koira tuotiin anestesiassa kotiin ja  oli koko illan niin tajuton, että luulin jo hengenlähdön koittaneen. Tohtori sentään soitteli kotiin vähän väliä ja kyseli vointia. Onneksi seuraavana aamuna Tina oli taas oma itsensä. Karvaton laikku kyljessä ja pitkä parsittu viilto. Me 60 euroa köyhempiä.  Halpaahan se oli, mutta toista kertaa en enää tähän rumbaan lähde, tuli mitä tuli.

Onneksi ollaan itse säästytty sairauksilta ja leikkauksilta, sillä ihmishoito ei ole täällä kovinkaan paljon paremmassa hallussa sairaaloissa, vain muutaman kerran on jouduttu pikaisesti käymään.   Sairaalat ovat toki ilmaisia, mutta riskillä sinne mennään yleensä vasta pakon edessä. Lääkärit ovat yrittäneet lähettää hälytyssignaaleja ylemmälle tasolle, mutta turhaan. Nyt ovat asian edistämiseksi perustaneet facebooksivun Hopitaux algeriens, bienvenue en enfer. Suomeksi sanottuna Algerialaiset sairaalat, tervetuloa helvettiin. Julkaisevat siellä kuvia sairaaloista ympäri maata, youtubesta löytyy videoitakin. Lainasin luvatta muutaman kuvan ihan vain siksi, että osaisitte asettaa asiat oikeaan mittakaavaan....

Tippapullo. Hätätapauksessa tehtaillaan itse vesipullosta.

Saksilla vesipullosta saa myös happinaamarin. Yleisessä käytössä.

 Erään sairaalan keittiö

.
Ymmärrettävää, miksi omaiset käyvät ruokkimassa potilaansa omilla ruuilla. Yleensä, jos potilas tarvitsee vaikka verta, niin sekin on omaisten hankittava/annettava. Harvoin on tarpeeksi varastossa.
Aika järkyttäviä kuvia netistä löytyi historiallisista koneista ja hygieniatasosta puhumattakaan.

Eräs synnytyssali, noin 50 synnytystä päivässä. Täällä ei kehity supersairaalabakteereita.

Synnytysosastoillakin äidit joutuvat jakamaan vuoteensa paitsi lapsensa kanssa usein myös toisen äidin kanssa.. eipä siellä päivää kauempaa sitten ollakaan. Synnytysklinikoita on kyllä yksityisiäkin, mutta vaikeampien ongelmien sattuessa niissä ei ole sairaalavalmiuksia.  Mitä sillä sitten tarkoitetaankin.  Viranomaisten mukaan ebolaankin ollaan jo valmistautuneita.
 Näin täällä. Mutta ei hätää, taas miljoona uutta algerialaista syntyi viimeisen vuoden aikana.

Keittiöpsykologiaa

Eipä täällä ole hurjasti mitään tehty, lähinnä katseltu seiniä (pesun tarpeessa) ja jääkaappia.  Viime mainittua ulkopuolelta, se oli Stazzyn idea se. Mitä jääkaappi kertoo?
Meillä on tuollainen jämäkkä kaksiovinen Samsung, jossa alapuolella leveä pakastinlaatikko, pienpakastajalle todella kätevä, olemme erittäin tyytyväisiä. Eikä se ole meille mitään kertonut tai valittanut, ainakaan ääneen, paitsi silloin kun unohdamme oven auki.
Jääkaapin ovelle kuuluu tietenkin antaa persoonallinen ilme magneeteilla, sitä vartenhan ne on keksitty, jääkaappimagneetit. Ja mitä ne sitten meistä kertovat?

Ainakin sen, että joskus on syöty corned beefiä purkista ja että kaikenlainen uusiokäyttö on meillä kokeilemisen arvoista. Muistissa ei ole kehumista, mutta muistilaput on jo keksitty, kierrätyskamaa nekin. Elämä sujuu kuin kilpikonnan marssi, no hurry, välillä ollaan pää ihan perhosen siivellä ja vain liihotellaan ympäriinsä. Oikean puoleiset perhoset on muuten ostettu Tiimarista varmaan jo sen perustamisvuonna (1975), ei siis olla mitään eilisen perhon poikia me.
Hirvistä meillä ei ole vaaraa, ei edes liikenteessä, ihmisistä sitäkin enemmän.
Ja tuo yksi huonosti näkyvä päivänvarjo mainostaa Vittelin vettä. Miten se on meille joutunutkin! Meillähän on näitä vesiä omastakin takaa kymmenittäin  ja niitten nimet kuulostavat sellaisilta kuin Saida, Ifri, Besbassa, Djurdjura, Guedila, Mouzaia, Mansourah, Youkous... ai mutta tuo viimeksi mainittu vedettiinkin markkinoilta, kun siitä löytyi streptokokkeja. Olen käynyt Youkousin lähteillä ja ihmettelen, miten niin asumattomaan vuoristoon on voinut minkään sortin kokit eksyä, mutta missäpä täällä ei luontoa pilattaisi.
On meidän jääkaapin ovessa joskus roikkunut muutakin, enemmän ja vähemmän, esim. kortteja, mutta nyt on toiset ripustukset niille. Ja muut muistettavat löytyvät seinäkalenterista jääkaapin vierestä. Keittiöpsykologin jääkaappidiagnoosi on siis, että aika aneemisia ollaan. Säästin teiltä vaivan kertoa se. Mutta tämä oli haaste, joten alkakaapa analysoimaan jääkaappiminäänne tekin.

Ja ihan nyt lisukkeena kuvasin työpöytänikin, jolta voi löytyä melkein mitä tahansa...

 

Tästä voi päätellä, että syksy on tullut meillekin ja muuttolinnut palanneet. Kottaraiset ovat täällä varsinainen vitsaus oliivinviljelijöille. Yksi kottis syö pari oliivia päivässä ja pudottaa alas muutaman lisää, ja kun niitä on kymmeniä tuhansia, niin hävitys on sen mukaista. Harvemmin ne täällä syövät itikoita, mutta ovat silti onnistuneet tuhoamaan jopa kokonaisia mehiläisyhdyskuntia. Niitä vastaan käydään jatkuvaa taistelua verkoilla, pelottelulla ja jopa dynamiitilla, tämäkin yksilö oli saanut jostain osuman ja kuoli myöhemmin mösjöön pelastusyrityksistä  huolimatta.

Romujen katselusta siirryinkin sitten taivaan katseluun. Oli nimittäin eilen illalla sähkökatkos puolessa kaupunkia ja tähdet loistivat taivaalla niin kirkkaina jotta. Pakkohan siitä ihmeestä oli mennä kuva ottamaan...

Niin, meillä siis tähdetkin ovat värikkäitä, punaisia tai sinisiä. Onpa hienoa,  ja niitä oikeasti on enemmän kuin mitä kuva antaa ymmärtää.
 Joopa, kannattaisi ehkä vihdoinkin lukea kameran käyttöohje.