Meillä on tuollainen jämäkkä kaksiovinen Samsung, jossa alapuolella leveä pakastinlaatikko, pienpakastajalle todella kätevä, olemme erittäin tyytyväisiä. Eikä se ole meille mitään kertonut tai valittanut, ainakaan ääneen, paitsi silloin kun unohdamme oven auki.
Jääkaapin ovelle kuuluu tietenkin antaa persoonallinen ilme magneeteilla, sitä vartenhan ne on keksitty, jääkaappimagneetit. Ja mitä ne sitten meistä kertovat?
Ainakin sen, että joskus on syöty corned beefiä purkista ja että kaikenlainen uusiokäyttö on meillä kokeilemisen arvoista. Muistissa ei ole kehumista, mutta muistilaput on jo keksitty, kierrätyskamaa nekin. Elämä sujuu kuin kilpikonnan marssi, no hurry, välillä ollaan pää ihan perhosen siivellä ja vain liihotellaan ympäriinsä. Oikean puoleiset perhoset on muuten ostettu Tiimarista varmaan jo sen perustamisvuonna (1975), ei siis olla mitään eilisen perhon poikia me.
Hirvistä meillä ei ole vaaraa, ei edes liikenteessä, ihmisistä sitäkin enemmän.
Ja tuo yksi huonosti näkyvä päivänvarjo mainostaa Vittelin vettä. Miten se on meille joutunutkin! Meillähän on näitä vesiä omastakin takaa kymmenittäin ja niitten nimet kuulostavat sellaisilta kuin Saida, Ifri, Besbassa, Djurdjura, Guedila, Mouzaia, Mansourah, Youkous... ai mutta tuo viimeksi mainittu vedettiinkin markkinoilta, kun siitä löytyi streptokokkeja. Olen käynyt Youkousin lähteillä ja ihmettelen, miten niin asumattomaan vuoristoon on voinut minkään sortin kokit eksyä, mutta missäpä täällä ei luontoa pilattaisi.
On meidän jääkaapin ovessa joskus roikkunut muutakin, enemmän ja vähemmän, esim. kortteja, mutta nyt on toiset ripustukset niille. Ja muut muistettavat löytyvät seinäkalenterista jääkaapin vierestä. Keittiöpsykologin jääkaappidiagnoosi on siis, että aika aneemisia ollaan. Säästin teiltä vaivan kertoa se. Mutta tämä oli haaste, joten alkakaapa analysoimaan jääkaappiminäänne tekin.
Ja ihan nyt lisukkeena kuvasin työpöytänikin, jolta voi löytyä melkein mitä tahansa...
Tästä voi päätellä, että syksy on tullut meillekin ja muuttolinnut palanneet. Kottaraiset ovat täällä varsinainen vitsaus oliivinviljelijöille. Yksi kottis syö pari oliivia päivässä ja pudottaa alas muutaman lisää, ja kun niitä on kymmeniä tuhansia, niin hävitys on sen mukaista. Harvemmin ne täällä syövät itikoita, mutta ovat silti onnistuneet tuhoamaan jopa kokonaisia mehiläisyhdyskuntia. Niitä vastaan käydään jatkuvaa taistelua verkoilla, pelottelulla ja jopa dynamiitilla, tämäkin yksilö oli saanut jostain osuman ja kuoli myöhemmin mösjöön pelastusyrityksistä huolimatta.
Romujen katselusta siirryinkin sitten taivaan katseluun. Oli nimittäin eilen illalla sähkökatkos puolessa kaupunkia ja tähdet loistivat taivaalla niin kirkkaina jotta. Pakkohan siitä ihmeestä oli mennä kuva ottamaan...
Niin, meillä siis tähdetkin ovat värikkäitä, punaisia tai sinisiä. Onpa hienoa, ja niitä oikeasti on enemmän kuin mitä kuva antaa ymmärtää.
Joopa, kannattaisi ehkä vihdoinkin lukea kameran käyttöohje.
