Suomi-lomailua

Hups, onpa tullut pidettyä blogilomaa ja lähes tulkoon nettilomaakin. Mitä nyt viranomaisten kanssa pakkopullaa on tarvinnut yrittää.  Sen jo ehdin todeta, että puhelimella on turha yrittää mihinkään, kaikkein vähiten verotoimistoon, nopeimmin selviää käymällä paikan päällä - eikä sittenkään tuloksista voi olla varma.  Plussaa kuitenkin poliisille, passin uusiminen ei helpompaa voisi olla. Postikin on niin tarkka, että vaikka postiosoitteeni olen antanut niin epäillä pitää sitäkin. Onneksi saman sukunimisiä on Suomessa vain kolmessa osoitteessa, niiden kesken sitten arpoivat minun postini.
Ai niin, ja jos ei omista älypuhelinta Suomessa nii.... mitäh, eikö sulla ole appseja, ei sitä tai tätä - ei kuulkaa ole, olen aika out älyn suhteen.  Mutta opin sentään käyttämään lippuautomaattia.

Ja mihin se loma sitten onkaan hurahtanut? Helsingissäkään en ole ehtinyt käydä, vaikka se tuossa vieressä onkin. Onneksi on kuvia, että muistaa mitä on tullut tehtyä....

Luontoiltu on ainakin Tuusulan Ruotsinkylässä...

 

metsä löytyi helposta...

´Paratiisikin lopulta. Oli kyllä hyvin kätketty.

 Toinen luontoretki suuntasi Nurmijärven Nukariin, seuraten kaunista koskenjuoksua,

Vanhantammenkoski, jos oikein muistan. 

Tässä kävellään jo vähän kauempana, Vääksyn kanavan reunamilla.

ja jatketaan Pulkkilanharjua pitkin...

Sysmään asti. Vain toteamaan, että sysmäläiset eivät tiedä missä heidän Pyhän Olavin kirkkonsa sijaitsee, vaikka se on ollut paikallaan jo 600 vuotta. Hänkin, joka luuli tietävänsä, neuvoi päinvastaiseen suuntaan.Melkein sitä luuli  jo seonneensa savolaisiin kiemuroihin. 

Sysmästä pääsi sutjakasti Hartolan kuningaskuntaan.Siellä on oikein kuninkaallinen linnakin.

Linna on tosin hotellina. Ja alunperin se on ollut Ekon kartanon navetta, kauniisti uudistettu. Linnan pihalla odottelee prinssiään peltitöistään tunnetun taiteilija Joakin Sederholmin Istuva tyttö. 

 Jos vielä ymmärrän näitä numeroita, niin Linnan ensimmäinen kivi on muurattu 1776 ja viimeinen 1990.  Meniköhän oikein?

Hartolassakin on kauniita luontopolkuja, vaikka riippusiltaa Tainionvirran yli (tällä polulla tavattiin sattumalta Linnan omistajakin)...

 

 ja kaarisillan kautta takaisin. Vettähän ei Suomesta puutu, upeita koskimaisemia täälläkin. 

Lisää vettä, tällä kertaa etelämpänä.  Salossa markkinoilla.  

Kesän huimin kokemus Sipoossa Talman kiipeilypuistossa.  Voi miksi näitä ei ollu minun nuoruudessani!  Nyt jouduin jännäämään pikkunaperon pärjäämistä niska kenossa, kolmannella tasollakin natikan pää vielä kesti mutta pituus ei enää riittänyt ja pelastuspartiotakin tarvittiin. Hui sentään! 

Fyysistä urheilua tämäkin. Varastojen lajittelua kierrätykseen ja kaatopaikalle. Kolmen talon jäämistöt jälkipolville setvittäväksi, hupia vielä ensi kesäksikin. Olisi viisasta aloittaa omien tavaroidenkin setviminen jo nyt kun vielä on suht voimissaan. 

Vanhojen valokuvien läpi käymistä 30-luvulta lähtien. Onneksi alussa ei vielä paljoa kuvattu, uudempina aikoina sitäkin enemmän. . 

Huh. Lepoa ja nautintoa Järvenpään Rantapuistossa, Tämä kuuluu ehdottomasti kesään. Maiskis!

Ja nyt olenkin jo kotona Algeriassa, missä kesä jatkaa vielä kulkuaan. Vihreydestä ei tietoakaan, happea saa haukkomalla haukkoa,  tulee ihan ikävä suomalaista raikasta ja helposti hengitettävää ilmaa. Palailen nettimaailmaan vähitellen ja toivottavasti intoa riittää bloggailuunkin, ainakin blogikierrokselle lähden lähiaikoina katsomaan mitä te muut olette tällä välin puuhanneet.

Oikein mukavaa syksyä sinne!

Kirjahaaste

Ritalta sain haasteen vastata kirjakysymyksiin. Lukemiseni rajoittuu nykyään lähinnä kesälomiin Suomessa, kiitos sikäläisten kirjastojen, mutta katsotaan mitä tästä haasteesta saan levitettyä… 
 
Kirja, jota luen juuri nyt
 

Tai jonka luin viimeksi, sillä tällä hetkellä en lue varsinaisesti mitään, selailen kyllä useitakin Annaban historiaan liittyviä teoksia.  Norjalaisesta Nesbosta löysin vinkin alun perin Tuulan blogista, ja viime kesänä taisin lukea kaikki Nesbot, mitä kirjastosta löytyi. Isänsä pojan ostin matkalukemiseksi maaliskuussa, muuten en enää kirjoja ostakaan. Kirjamakuni vaihtelee ajoittain ja laidasta laitaan,  viime vuosina olen ahminut lähinnä jännityskirjallisuutta, oma elämäni on kai liian tylsää. 

Kirja, josta pidin lapsena. 
 
Voi voi, kaikista. Luin kaiken minkä käsiini sain - jo ennen kuin opin lukemaan  :)
Harmitti niin, kun isosisko ja isoveli saivat aapiset koulusta. Lopulta tätini osti minulle oman aapisen ja aapiskukko muni sen väliin silloin tällöin pipareita - siitä jäi ikuinen pahe, tykkään edelleenkin napostella lukiessa.
Ensimmäinen oikea oma kirjanen (jonka nimeä en muista, mutta se ei ollut vielä Hanhiemon lipas) oli tietenkin elämää suurempi juttu.  Se alkoi lorulla, jonka kyllä muistan vieläkin ulkoa:

Katsos pikku Elliä:
hän syö kauravelliä
ja ihan yht'äkkiä
peljästyy hämähäkkiä,
jolla oli pelkästään
ikävä olla yksinään
ja siksi tuli katsomaan
mitä söi Elli tuolillaan. 

Se on Kirsi Kunnaksen runo, mutta sen opin vasta paljon myöhemmin. 


Viisikot ja Tiina-sarja olivat jossain iässä suosikkejani. Samaistuin niin satasella Tiinaan, vahinko että yhtään Juhaa ei kylän kakaroista löytynyt.
Maalla ei minun lapsuudessani usein lapsille ostettu kirjoja, joten koulun kirjasto tuli luettua läpikotaisin ala-asteiässä. Koulun kirjasto toimi samalla kyläläisten kirjastona, joten tuli luettua paljon aikuisillekin tarkoitettuja kirjoja, pelkän lukemisen ilosta.

Kuvassa 1961 painettu ranskalainen versio Seikkailujen linnasta, joka Ranskassa on laitettu Mystery-sarjaan kuuluvaksi, mutta joka siis alun perin on Adventure-sarjaan kuuluva.







Kirja, joka jäi kesken

Algerian levottomuuksien alkaessa 80-luvun lopulla Ranskan kulttuurikeskus Annabassa lopetti toimintansa ja perin heidän kirjastostaan suuren kasan vanhoja kirjoja, lähinnä lastenkirjoja. Niiden joukossa oli tämä Thomas Mannin Taikavuori, painettu 1947.    Monta kertaa olen sitä aloittanut, mutta en ole jaksanut jatkaa, pitäisi kai kokeilla suomeksi. Mutta syytän siitä nettiä. Jos sitä ei olisi keksitty, lukisin mitä tahansa paremman puutteessa.


Kirja, joka teki vaikutuksen
 
En tiedä tekeekö mikään kirja enää kovin  suurta vaikutusta. Aika pienenä lapsena löysin vanhempieni kätköistä meriseikkailua käsittelevän kirjan, oikeammin löytöretkeä.  Kirja aukaisi silmäni ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan ja herätti valtavan kaukokaipuun. Minulla on vieläkin silmieni edessä mielikuvia kirjan tuottamista visioista, myrskyistä merellä ja oudon maailman ihmisistä. Se varmaankin herätti kipinän matkustamiseen, sellaisen pois-kipinän, josta toinnuin vasta aikuisena täällä.  Rakastan edelleenkin uusien paikkojen löytämistä, mutta matkustaa en itse viitsisi. Tässä kohden netistä on suuri hyöty.
Löysin kirjan talvella siivotessani vanhempieni asuntoa – ja kääk, siivosin sen kiertoon muiden kamojen ohella! Ei tainnut olla järki kokonaan tallella sillä hetkellä. Nyt en enää yhtään muista mikä oli kirjan nimi. Mutta Kon-Tiki kuului samanlaiseen lukukokemukseen, joten napsautan sen tähän.
 Kuvassa ranskalaisena kuvitettuna versiona vuodelta 1951.

Kirja, johon palaan uudelleen
 
Tjaa, pitäisi lukea uudestaan koko kirjahyllyni, niin on jo kaikki unohtunut. Kohta varmaan riittää yksi kirja, sitä voisi sitten lukea uudestaan ja uudestaan aina uutena eikä edes olisi väliä mistä kohtaa alkaisi.

Tuo Kolme miestä veneessä on joskus Pariisin välilaskun aikaan tipahtanut muististani Seine-jokeen. Olen päättänyt sen sieltä onkia ja palauttaa takaisin Thames-jokeen. Kirjan  huumori miellytti, se onkin ainoa asia, mitä siitä muistan. Ehkä palautuu jotain mieleen kun uudelleen aloitan. Kirjan olemassaolokin palautui mieleeni telkkarista nähdyn elokuvan Comme un avion jälkeen, veneretki sekin. Selvä vinkki siis lukea tuo kirja uudestaan.
Romain Garyn kirjoihin palaan aina vain uudelleen. Niiden hienovarainen huumori ja kielikuvat ovat jotain, mikä näköjään on vaikea kääntää. Maailman suurin pettymys oli lukea Tästä eteenpäin matkaliput eivät kelpaa suomeksi.  Niin se vaan on, että alkuperäiskielellä pitäisi ainakin jotkut kirjat ymmärtää.  Vaikka vanhemmiten muuten olenkin ruvennut lukemaan mieluiten äidinkielelläni. Englanninkielinen pokkarihyllyni ainakin saa rauhassa pölyttyä.

Puhtaat valkeat lakanat

 

On valkoiset ja puhtaaksi pesty vuosikymmenien pölystä.  Anopin kapioista oli vielä pari jäljellä, jotka hän minulle lahjoitti.    Niitä katsellessa mietin, että jos olisi pitänyt tällaiset itse ommella ennen kuin sai astua avioliiton satamaan, niin minä olisin saanut elää useammankin elämän sinkkuna.

Ja mitäs näillä nyt sitten tekisin, kun eivät vastaa nykyaikaisten lakanoiden mittoja. Olisin ripustanut verhoksi, mutta meillä ei ole sopivia ikkunoita, tulisi tosi nätti kappakin, mutta pitäisi rikkoa seinään sopiva ikkuna ensin.  Voisi tietysti tehdä pitkiä tyynyliinojakin traversin-tyynylle, sekin tietysti ensin pitäisi tehdä.  Jos teillä lukijoilla on ideoita niin vink vink ja link link. 

Linkistä puheen ollen........

Sitä saa etsiä, mutta niin on tarkoituskin.

Siellä se  luuraa palmussa, linkki, jota kautta vinkkinne tulevat läppäriini  (mahtava aasinsilta asiasta toiseen, eikös :)  Lakanoiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä - toistaiseksi, mutta ehkä siihen joskus joku tuulen viemä riepu vielä tarttuu.

Mutta siis ajatella, meillekin on jo ehtinyt tämä ekoesteettinen antennin piilottaja. Olen nähnyt vasta tämän yhden, mikä sinänsä jo oli ihme, sillä täällä ei niin estetiikasta välitetä. Muualla päin maailmaa näitä nousee kuin sieniä sateella vaikka minkälaisina versioina. Ensimmäisen antennimännyn kai keksivät New Yorkin osavaltiossa 2005,  se oli siis 35 metriä korkea tekomänty, jonka kansa nimesi -miksiköhän - Frankensteinin mukaan Frankenpineksi. 

Täytyy tunnustaa, että tekojättipalmu kyllä sopii maisemaan paremmin kuin pelkkä metallihäkkyrä tolpan päässä. 

Mihinkäs muuten muualla kätketään nämä karseat tietoliikenteen tukiasemat sun muut härpäkkeet? Suomessa en ole pahemmin katsellut ympärilleni sillä silmällä, mutta pakkohan niiden jossain on olla, ehkä niin tosi hyvin näkyvillä ettei enää edes huomaa, sehän se paras piilo onkin.

Vielä elossa

Aika noloa pitää joulutervehdystä läpi kesän, vaikka kohtahan taas onkin uusi joulu. Jos nyt kuitenkin saisi aikaan uuden postauksen vanhan eteen. Pääsiäinen mennä hurahti ohi, mutta vappua ja juhannusta ehtii vielä toivotella sitä ennen. Aika on katoava käsite, ja viime aikoina se on tuntunut katoavan hurjaa vauhtia.

 Sydäntalvi kului Suomen pakkasissa. Äitini maallinen aika loppui ja isänikin jouduin hyvästelemään palvelutalon asukkaaksi, hän menetti kaiken kerralla, puolisonsa, kotinsa ja terveytensä.  Siitä jäi jotenkin tyhjä olo itsellekin. Asuntoakin piti tyhjentää, siinä tuli ajatelleeksi paitsi yhden aikakauden loppua myös tavaran merkitystä ihmisen elämässä. Niin turhaa kaikki,  kuitenkin niin monessa esineessä elää jonkinlainen muisto, mutta loppujen lopuksi paras muisto elää kuitenkin sydämen sopukoissa.  Ja elämä jatkuu.

 Maaliskuussa aurinko jo pilkisti pilven takaa ja kevätjää kutsui. Vetten päällä kävely saa ajattelemaan kaikenlaisia asioita. Muun muassa ilmastonmuutosta. Jos vaikka menisikin niin päin, että Välimeri jäätyisi - loppuisi rupuisten paattien liikennöinti. Suomellekin voisi tulla hyvät potkukelkkamarkkinat tälle suunnalle. Vempeleen pitäisi tietysti olla osittain sähkökäyttöinen, täällä kun ei olla kauhean aktiivisia potkimaan muuta kuin palloa.

Eikä muutenkaan. Meillä koiratkin syö maaten... 

Nurmikko? Kukkapenkki? 

Persikkapuu sentään jaksaa kukkia.

Hyvää joulua

Oikein makoisaa joulua kaikille! Ja kiitos tästä vuodesta kaikille sitkeille lukijoilleni, vaikka kovin huonosti olen tänne mitään saanut aikaiseksi. Samalla toivottelen Hyvää Uutta Vuotta 2016, sillä blogikatkoni näyttää jatkuvan vielä tästä eteenpäinkin. Ehkä ensi vuonna taas ollaan kuulolla, kuka tietää.
Siispä oikein hyviä jatkoja kaikille, nauttikaa lomista!